(Verkkonsa ääressä illan pimetessä.)
Kun mun Suomeni päivä on laskussaan
ja tupani tummuvan näyttää,
minä mietin eespäin, ma mietin taa, —
mut se yks minun mieleni täyttää.
Ma uneksin urhoja uljaita
ja miehiä miekkavöitä,
minä muistelen Munterit, Maaherrat,
ja Stoltein sankaritöitä.
Minä uneksin rivin ryysyisen
ja mustan ja vankan kuin muuri,
kukin silmä on kylmä kuin kuolema,
ja jok' ainoa sydän on suuri!
Ja jos, jos joku heikkona horjahtais
ja rikkoen rivit heittäis,
niin torpan tyttöset itkisivät,
Spelt inhoten silmät peittäis.
Ja mä vaivun mun onneni hurmioon,
ei viel' ole aikas ilta!
Oman poikani posket ma hehkuvan nään
etumaisilta patterilta! — —
Mut ma havahdan onneni haaveista,
se oli vain unten lainaa,
ne on kuolleet ne Munterit, Maaherrat,
ja torpan tyttö on vainaa.
Näen Stolteja muutaman, Speltin myös,
min silmät sumeina hohti,
mut Suomeni surkean armeijan
näen kulkevan pohjaa kohti.
1902.