k. 31/10 1895.
Ah, veljyt, poissa, poissa, ijäks poissa
Sa parvest' olet veljein, ystäväin.
Vain hetken viivyit elon taisteloissa,
Kun polkus kääntyi kalmistoon jo päin.
Ylevä, sydän, jalo, puhdas henki,
Mi totuutt' etsi, hehkui taistohon,
Niin varhain sammui, veikkois toivehenki,
Mi liittyi Sinuun, tuoni vienyt on.
Lupashan kevät viljakesän tuoda.
Ens'va'oistas jo nähtiin kyntömies.
Ne siemenet, jotk' ehdit maahan luoda,
Sadoista runsaist' ennustaa jo ties.
Syvälle pyrjit tieteen totuuksihin,
Syvälle luonnon ongelmoiden taa,
Ja syväin rivein poviin, sydämihin
Valoa tahdoit, tulta tartuttaa.
Voi, kuinka monta oksaa tuorehinta,
Vihryttä kuolo leikannut on pois
Sukumme puusta, joilta runsahinta
Hedelmää toivoella saatu ois!
Mon' elää köyryseljäks, harmaapääksi,
Min elo ontto on kuin ontto puu,
Ja minkä miel' on kohmettunut jääksi
Ja turhaa jaaritusta soi vain suu.
Noit' et sa ollut, kuulunut et noihin:
Sa korkealle katsoit ylöspäin;
Ihanteen lipun liityit vartijoihin,
Ain' innokas, muit' intoon sytyttäin.
Työ, aatteet sinut lempijäkseen luki,
Pyrinnöt piirihinsä pyhimmät;
Ja kansaas lempes, tules, intos tuki,
Sa sille huo'uit tuntees syvimmät.
Lujaksi renkaaksi Sa tahdoit tulla
Sukumme miesten suureen ketjuhun.
Mut voi, näin kesken kevättänsä sulla.
Jo päättyi ties ja sammui sydän sun!
Niin nukkuos nyt huomassa sa Herran
Kepeiden multain alla isänmaan!
Jää hyvästi! Ja kiitos! viime kerran.
Meilt' unhoitu ei muistos konsanaan!