Kuni kukka, mi kärsivi kuivuuttaan,
Ilomielin kastetta juopi,
Suvipilvi kun vihmoen viileitä
Pisaroitahan sillen suopi, --
Niin lempesi lähteestä riemuiten juon,
Oma impeni hempeä, hellä!
Mun rintani polttavan täytit sä myös
Suvikastehen viileydellä.
Kuni uinuva luontokin tervehtää
Kevätai'an koittoa innoin,
Ja aaltokin silloin nostaa pään
Jään alt' ylös laulavin rinnoin, --
Niin onneni aamua tervehdin,
Oma impeni hempeä, hellä!
Sinä talviset tunteeni haihdutit pois
Syvän lempesi hellyydellä.
Kuni myrskyisen yöhyen jälkehen taas
Ihaellaan päiveä uutta,
Ihaellaan sykkivin syömmin taas
Suvi-ilman tyynt' ihanuutta, --
Niin auvoni aikoa ihailen,
Oma impeni, hempeä, hellä!
On tyyni mun myrskykäs mieleni nyt,
Kun uinut sä mun sydämellä.
Kuni puhtahan vihreenä kukkiva maa
Juhannuksena juhlivi, loistaa,
Joka kolkasta aurinko loisteellaan
Pois talviset tahrat poistaa, --
Niin puhtaat nyt mieleni mietteet on,
Oma impeni, hempeä, hellä!
Sinä ryönäisen rintani puhdistit
Jalon henkesi hempeydellä.
Kuni kukkula vankkana vastustaa
Tuhotuulia, yltiöpäitä,
Kuni kallio uljaana uhmata voi
Syysai'aankin synkkiä säitä, --
Niin voin tuhotuulia torjua nyt,
Oma impeni, hempeä, hellä!
Niin voin elon säissä mä seisoa nyt
Niin tunturin tyyneydellä!