»SUURI SUOMALAINEN JA ENSIMÄISET TEHTÄVÄNI SANOMALEHTIMIEHENÄ.
»Päivälehti», n:o 256, 3 p:nä marraskuuta 1893.
»Suuri Suomalainen» oli siihen aikaan pääkaupungin ainoa
suomenkielinen sanomalehti ja oli ollut jo kauvan, kuinka kauvan
lienee ollutkaan. Se oli yhtä vakava kuin vanhakin. Vaikk'ei silloin
vielä ollutkaan »nuoria» eikä »vanhoja», niin kutsuivat sitä kaikki
»vanhaksi» suomalaiseksi. »Se vanha Suomalainen», se oli samaa kuin se
rakas, se hyvä, se taattu, se vankka j.n.e. Ja sillä oli paljon
ystäviä, jotka sydämmestään antoivat anteeksi kaikki sen viat ja
puutteet.
Nykyajan kannalta katsottuna niitä olisi noita puutteita ollut
paljonkin, mutta silloin niitä tuskin huomattiin, sillä »Päivälehti»
ei vielä ollut korottanut yleisön vaatimuksia suomenkielisen
sanomalehden suhteen eikä puolueen arvo sallinut verrata sitä
ruotsinkielisiin, jotka olivat ajanmukaisemmin toimitetut.
Aivan äskettäin oli lehti tullut jokapäiväiseksi. Ensimäisenä
ylioppilasvuotenani se oli vielä ilmestynyt ainoastaan kolme kertaa
viikossa, silloinkin iltapäivällä. Mutta oli ollut Turkin sota ja se
on suuri merkkivuosi suomalaisen sanomalehdistön historiassa, sillä
siitä alkoi meidän sanomalehdistömme kehitys. Siitä pitäen alkoi
»Suuri Suomalainenkin» kannattaa ja kuulema voittoakin tuottaa, kun
pienet osakkeet oli muutettu suuriksi ja suuret osakkeet tulleet
lehden omistajiksi.
Me oltiin siis koko poikia, kun meilläkin oli--päivälehti. Ja ilomme
oli niin suuri, ett'emme koskaan nurkuneet, vaikka lehti
kaupunkitilaajoille olisi tullutkin vasta klo 12 päivällä. Sillä sehän
oli _päivä_lehti ja noudattihan se oikeastaan siinäkin suhteessa vain
ohjelmaansa, joka oli silloin ja on vielä nytkin: »kiireeseen ei ole
luotu Suomen mies».
Uuden vuoden päivänä itsenään 1882 astuin minä »Suuren Suomalaisen»
toimistoon. Saattamassa ja päätoimittajalle esittämässä oli minulla
mukanani ennen mainittu ystäväni. Me nousimme ensin kivirappuja,
sitten tulimme konttorihuoneisiin, joita oli kaksi, ja niiden läpi
toimitushuoneisiin, joita oli yksi. Siinä huoneessa oli kaksi suurta
hyllyä täynnä sanomalehtiä, nahkasohva ja pyöreä pöytä keskellä
lattiaa, jonka äärestä kohosi pikkuinen, harvatukkainen, hermostuneen
näköinen mies, jota ystäväni kutsui ristimänimeltään Teotoriksi.
Teotori pisti minulle kättä, katsahti sivumennen pukuani, joka ehkä
oli liika kansallinen kansallisenkin lehden toimittajan puvuksi, se
kun oli kaikkein kotikutoisinta sarkaa, ja käski menemään--kirkkoon.
Kirkossa en ollut käynyt vuosikausiin, Helsingin kirkossa en koskaan.
Täytyy tunnustaa, että minua hiukan kummastutti tämä, vaikka
tiesinkin, että »Suuri Suomalainen» oli silloin niinkuin on nytkin
kirkollismielinen. Vaan luultavasti täällä on tapana alottaa uusi
vuosi kirkossa käymällä, ajattelin, ja sanoa tokaisin jotain
sanoakseni: »Lähteekö ne muutkin miehet kirkkoon?»
Teotori purskahti nauramaan, samoin ystäväni ja konttorinainen, ja
minä sain tietää, että minun oli mentävä Nikolainkirkon sakaristoon
kirkkoherran kuulutuskirjasta kopioimaan vuoden varrella syntyneet,
kuolleet, vihityt ja poismuuttaneet.
Mennä Nikolainkirkon sakaristoon! Se oli helpompi sanoa kuin tehdä.
Kun minä kirkkoa kiertelin ja kaartelin, niin näytti minusta kuin
siinä olisi ollut sakaristoja joka kulmalla. Mutta joka kerta kun
yritin sisään, tulin kirkkoon, jossa urut soivat ja väki veisasi.
Viimein löysin oikean oven. Minua oli alkanut vähän pelottaa, että jos
ne kaikki Helsingin papit ovat siellä sisällä ja minä keskellä
kirkkoaikaa tulen heitä maallisilla hommillani häiritsemään, niin
saattavat suuttua. Mutta ne ottivat minut hyvin ystävällisesti
vastaan, sillä olihan Teotorin lehti teoloogienkin lehti, ja aukasivat
kuulutuskirjansa eteeni, kantoivat tuolin istuakseni ja kastelivat
kynänkin. Ja sillä tavalla suoritin minä kuin aika poika ensimäisen
publisistisen koetehtäväni.
Toinen kävi yhtä helposti. Se oli matkustaja- ja laivalistan
suomentaminen, jotka jostain, en koskaan saanut selkoa mistä, tulivat
toimistoon ruotsinkielisinä.
Sanomalehtimiesurani oli siis avattu, arpa oli heitetty, alani oli
löydetty. Enkä minä enää voinut käsittää, kuinka olin kutsumustani
epäillyt. Teotori oli vahvistanut minua uskossani. Kun työn lomassa
hänelle ujosti arvelin, että mahtaisiko minulla olla siihen
tarvittavia ominaisuuksia, vakuutti hän lohduttavasti, ett'ei
hänelläkään ollut sen enempää ollut. Hän sanoi, ett'ei siihen muuta
tarvita kuin uutteruutta, sitkeyttä, käden nopeutta ja käsialan
selvyyttä, etenkin käsialan selvyyttä. Ja nehän minulla oli--vielä
siihen aikaan!--ja mitä puuttui, sen voisin saavuttaa.
Voitte ehkä arvata, ett'eivät askeleeni paljoa painaneet, kun palasin
toimistosta asuntooni. Minä olin siis sanomalehtimies, minä kuuluin
»Suuren Suomalaisen» toimitukseen! Jo huomenna saisin nähdä työni
painettuna, lukea /minun/ kirjoittamani väkiluvun muutokset,
syntyneet, kuolleet, vihityt ja kastetut, lukea /minun/ laivalistani,
/minun/ matkustajani!
Painettaisinko ehkä runonikin vielä kerran?