»Päivälehti», n:o 255, 2 p:nä marraskuuta 1893.
Ei minulla oikeastaan ole ollut sen suurempaa synnynnäistä kutsumusta
sanomalehtimieheksi kuin niin monella muullakaan, jotka ovat sille
alalle antautuneet. Sattumus se on, joka on luonut sanomalehtimiehemme.
Mikä on sille alalle joutunut varojen puutteesta, kun ei ole voinut
jatkaa lukujaan ja tutkintojaan, mikä on onnistumatonna runoilijana tai
kaunokirjailijana katsonut paremmaksi päästä arvostelemaan kuin olla
arvosteltuna, mikä ihailemainsa suurten miesten kehotuksesta saanut
päähänsä, että hänen täytyy »uhrautua», s.o. panna aikansa ja varansa
yhteisen hyvän pyhälle alttarille. Toivo pienistä lisätuloista on ajanut
monen maaseutuopettajan publisistiuralle ja näiden toiveiden pettymys
on hänet siitä karkoittanut. Muutamia vain on meillä niitä, jos luetaan
pois varsinaiset kirjailijat, jotka kynänsä avulla olisivat kohonneet
suurempaan vaikutukseen ja jotka kirjoitustapaansa nähden eroaisivat
suuresta joukosta.
Ei minullakaan, niinkuin sanoin, ollut mitään aavistusta siitä, että
minusta olisi sanomalehtimieheksi. Olin parin vuoden vanha ylioppilas,
joka oli kuluttanut aikansa ja isältä saamansa ensimäiset oppirahat
kaunokirjallisuuden lukemiseen ja ylioppilaskunnan puolueriitoihin.
Ylioppilaskunnan lukusalissa kyllä kului paljonkin aikaa
sanomalehtien lukemiseen, johon minulla aina on ollut vastustamaton
halu, mutta sitä en kuitenkaan vielä osannut pitää merkkinä
vastaisista taipumuksistani. Tämä aika tietysti päättyi niin kuin se
tavallisesti päättyy: minun täytyi jäädä maalle isäni kotiin, kun muut
matkustivat pääkaupunkiin. Olisi edes ollut /pro excercitio/
kirjoitettu, niin olisi voinut alkaa lukea kandidaattitutkintoa
varten. Mutta minulla ei ollut silloin vielä akateemisista
opinnäytteistä takanani kuin »pikkuteologia» eikä ole vieläkään sen
enempää. Ja niin minä kuljin syyslukukauden toimetonna, koettaen
kuluttaa aikaani jäniksiä ampumalla ja kattoon syleksimällä,
kummassakaan sanottavasti onnistumatta. Aloin jo luulla, ett'ei
minusta olisi mihinkään. Mutta minä kelpasin kuitenkin
sanomalehtimieheksi.
Olihan minulla siinä virassa tosin jo pienoinen menneisyys takanani.
Jo koulupoikana olin kirjoitellut runoja ja ollut käsin kirjoitetun
sanomalehden toimittajana. Yliopistoon tultuani korotettiin minut
osakunnan lehden ulosantajaksi. Ja näiden ansioiden perusteella oli
minulla kylläksi hävyttömyyttä kirjoittaakseni eräälle tuttavalleni
Helsinkiin, että hän hankkisi minulle työtä jossain sanomalehdessä.
Mutta hämmästykseni oli kuitenkin vilpitön, kun vähää ennen joulua
sain häneltä kirjeen, että toivomani paikka oli minua odottamassa
tammikuun 1 p:stä. Se oli referentin paikka ja velvollisuuksiini
kuului sen lisäksi kääntämistyötä ja uutisten hankkimista kaupungilta.
En nukkunut koko sinä yönä, joka seurasi. Mitenkä minä oikean
sanomalehden toimittajaksi? Mitä minä osaisin siihen kirjoittaa?
Kuinka ennättäisin panna paperille kaikki, mitä kokouksissa puhutaan,
ja mistä minä tietäisin, mitä siihen olisi pantava ja mitä ei?
Hain käsiini vanhan sanomalehden ja aloin sitä lukea. Tuo vanha tuttu
repale oli kuin uusi ikään. Yhtäkkiä oli se nyt minusta niin viisasta,
niin syvää ja niin outoa, että en löytänyt mitään paikkaa, joka olisi
voinut tulla minun älylläni kokoonpannuksi. Mistä minä tietäisin esim.
milloin pitää panna »kuten H.D. kertoo» tai »H.D:n mukaan» tai vaan
»H.D.»? Asioista, joita ennen tuskin olin huomannut, tuli minulle nyt
mystillisiä seikkoja, joiden salaisuutta turhaan koetin ratkaista.
Kuinka voisin kirjoittaa niin, että _toinen sana_ tulisi mustemmalla
kuin toinen tai että _toiset paikat_ näyttäisivät valkoisemmilta kuin
toiset? Nyt sen konstin jo kuitenkin olen oppinut, niinkuin näette.
Koetin sitten miettiä, miten joku uutinen olisi kirjoitettava.
Naapurikylässä oli äskettäin hukkunut lapsi huonoon jäähän. Minä
tartun kynään ja alan kirjoittaa koetteeksi. Saan siitä näin kuuluvan
uutisen: »Tämän kuun 30 p:nä hukkui Latvalan kylässä työmies Pekka
Hartikaisen 5:llä oleva poika huonoon jäähän.» Pitäisihän sen riittää,
mutta ei se minua kuitenkaan oikein tyydyttänyt. Puuttui siitä
jotakin, mutta mitä? Aloin etsiä lehdestä, eikö siellä olisi jotain
samantapaista tapausta kerrottuna, josta voisin ottaa oppia. Eikä
tarvinnutkaan kauvan lukea, sillä hukkuuhan niitä lapsia syksyllä
huonoon jäähän maassa, jossa on vettä niin viljalti kuin Suomessa. Ja
aivan oikein, tuossa se jo onkin, siinä seisoo: »Surkea onnettomuus»:
(Ka niin, »surkeaksi onnettomuudeksi» olisi Latvalan lapsenkin
hukkumista voinut sanoa.) »Tämän kuun 20 päivänä, kun useat Heikkilän
kylän lapset olivat menneet luisua laskemaan kylän alla olevan lammen
jäälle, sattui surkea onnettomuus, että yksi heistä toisten
huomaamatta oli juossut yksiöiselle riitalle, jossa hän melkein
samassa upposi ja joutui ahtolan saaliiksi, ennenkun hänen apuunsa
jouduttiin. Vainaja oli vanhempainsa ainoa lapsi, jotka jäivät häntä
kauheasti suremaan. Tässä siis taaskin yksi varoittava esimerkki,
ett'eivät lasten vanhemmat tai heidän holhoojansa jättäisi pienokaisia
peräänkatsantoa vaille, niinkuin valitettavasti kovinkin usein
tapahtuu.»
Aivan samat asiat kuin minunkin uutisessani. Mutta siinä oli ollut
toinen mies kirjoittamassa. Samasta asiasta, mistä minä en saanut kuin
kolme riviä, teki hän yksitoista ja oli osannut lisätä pienen
yleishyödyllisen neuvonkin. Milloinka minä voisin sellaisen kätevyyden
saavuttaa? Minusta näytti, ett'en voisi milloinkaan. Ja minua alkoi jo
kaduttaa, että olin ruvennut koko puuhaan. Eihän minulla ollut siihen
kykyä eikä siitä mitään kokemusta. Ennen vaikka kansakoulunopettajaksi!
Mutta silloin tuli minulle avukseni luonteen ominaisuus, joka
sanomalehtimiehille on hyvin suuriarvoinen ja joka pelastaa heidät
kaikista pulmista. Me saamme kirjoittaa ja me totummekin kirjoittamaan
asioista, joita emme ollenkaan ymmärrä ja joista ei meillä ole
etäisintäkään käsitystä. Ja minä päätin kuin päätinkin ottaa vastaan
viran, jonka toimittamisesta minulla ei ollut aavistustakaan.
Saisinhan käydä edes Helsingissä, jos ei muuta.
Ja kohta joulunpyhäin jälkeen--taisi olla vuonna 1881--läksin minä
»omalla hevosella» ajamaan pääkaupunkia kohti. Eihän se ollut mitään
sanomalehtimiehen kyytiä. Mutta enhän minä vielä ollutkaan mikään
sanomalehtimies, en totta tosiaan ollutkaan.