Miekka murskaksi mureni,
Eipä hauki tiennytkänä.
Väinämöinen tulee apuun, ja hänen tulinen totuudenmiekkansa vie hauilta
hengen:
Siitä vanha Väinämöinen
Nostalti kaloa tuota,
Veti haukia ve'estä:
Hauki katkesi kaheksi,
Pursto pohjahan putosi,
Pää kavahti karpahasen.
Nyt vene taas lähtee liikkeelle, ja Väinämöinen ohjaa rantaan, jossa
hauin pääpala keitetään ja syödään murkinaksi (40: 173-204).
Tällä hieman leikillisellä kuvauksellaan Kalevala nähtävästi on tahtonut
painostaa, miten on vaikea tuo fyysillisen aivotajunnan haltuunsaotto ja
tajuttomuusrajan poistaminen päivä- ja salatajunnan väliltä. Ei se käy
kädenkäänteessä: ei ensimäisen innostuksen hetkenä (Lemminkäinen) eikä
uljaan itsetunnon avulla (Ilmarinen), vaan ainoastaan tyystin harkitulla
ja rauhallisella voimanponnistuksella. Mitä nimittäin on tehtävä, jotta
vesiruumis esteettä voisi vaikuttaa eetteriruumiiseen ja sen kautta
aivoihin? On herätettävä fyysillisen ruumiin näkymättömässä
kaksoispuolessa täyteen toimintaan aivoja vastaava voimakeskus, joka
silloin päästää tietoisuuden esteettä läpi; toimien vain
luonnonmukaisesti se on kuin pyörre, joka nielee tajunnan ja ikäänkuin
lyö sen tainnoksiin. Ainoa, joka on oikeutettu ja kyvykäs sitä
herättämään, on »hengen miekka»: selvä käsitys suoritettavasta
tehtävästä, luja usko vaikuttimen epäitsekkyyteen ja kärsivällinen
ponnistus. Miekka suunnataan aivoja vastaavaan keskukseen, »hauen
pääpuoli» syödään, ja salainen tajunta avautuu fyysillisissä aivoissa.
Nyt on ihminen tilaisuudessa päivälläkin käyttämään vesiruumiinsa kykyjä
ja ominaisuuksia. Se mikä ennen oli tilapäistä ja silloin tällöin
ilmoille puhkeavaa, se muuttuu nyt pysyväiseksi ominaisuudeksi. Jos
pyrkijä esim. oli kehittänyt vesiruumiinsa salaista havaitsemiskykyä,
tulee hän nyt todella selvä- ja kaukonäköiseksi; hän ei tahtomattaan
vedä näkymätöntä maailmaa luokseen, niinkuin mediumi tai psyykillinen
henkilö, vaan liikkuu siinä kuin vapaa ja itsensä hallitseva kansalainen
ainakin. Jos hän taas vesiruumiissaan työskennellen entisen luonteensa
nojalla on oppinut seurustelemaan näkymättömän maailman korkeampien
olentojen (jumalien, enkelien, luonnottarien, tietäjien) kanssa ja
vastaanottanut heiltä innostavia vaikutelmia (mikä fyysillisesti on
näkynyt esim. hänen taiteellisesti luovassa toiminnassaan ja yleensä
n.k. nerokkuudesssa), on hän nyt tilaisuudessa aivan kuin vaeltamaan
yhtämittaisessa inspiratsionitilassa--hän aina saa tuntea itsensä
kuninkaaksi ihmisten kesken...
Mutta vielä on vain puolet työstä suoritettu. Vielä on vesiruumis
muutettava ilmaruumiiksi. Kalevala kertookin, kuinka Väinämöinen
katselee ateriasta jääneitä kalanluita kalliolla ja tuumiskelee, mitä
niistäkin voisi tehdä,
»Noista hau'in hampahista,
Leveästä leukaluusta,
Jos oisi sepon pajassa,
Luona taitavan takojan,
Miehen mahtavan käsissä?»
Kun Ilmarinen arvelee, ettei tyhjästä mitään tule, vastaa Väinämöinen,
että niistä tulee vaikka kalanluinen kanteloinen, ja ryhtyy itse heti
työhön:
Laati soiton hau'inluisen,
Suoritti ilon ikuisen.
Kust' on koppa kanteletta?
Hau'in suuren leukaluusta.
Kust' on naulat kanteletta?
Ne on hau'in hampahista.
Kusta kielet kanteletta?
Hivuksista Hiien ruunan.
44:nnen runon toisinnossa kanteleen koppa tehdään itkevästä koivusta,
joka Väinämöiselle oli surujaan ja murheitaan valittanut. Naulat
kanteleeseensa Väinämöinen saa seuraavalla tavalla:
Kasvoi tammi tanhualla,
Puu pitkä pihan perällä,
Tammessa tasaiset oksat,
Joka oksalla omena,
Omenalla kultapyörä,
Kultapyörällä käkönen.
Kun käki kukahtelevi,
Sanoin viisin virkkelevi,
Kulta suusta kumpuavi,
Hopea valahtelevi
Kultaiselle kunnahalle,
Hopeiselle mäelle;
Siitä naulat kantelehen,
Vääntimet visaperähän.
Ja vihdoin kun Väinämöinen lähtee kanteleen kieliä etsimään, hän näkee
immen istuvan aholla ja laulelevan iltansa kuluksi, armasta
odotellessaan. Häneltä Väinämöinen pyytää tukan hapsia kieliksi--ja
saakin:
Antoi impi hapsiansa,
Hienoja hivuksiansa,
Antoi hasta viisi, kuusi,
Sekä seitsemän hivusta;
Siit' on kielet kantelessa,
Ääntimet iki-ilossa.
Ja sitten seuraa molemmissa toisinnoissa ihana ja tuttu esitys kanteleen
soitosta. Ensin uutta konetta koettavat käsitellä muut, saamatta
kuitenkaan aikaan oikeata soittoa. Vihdoin Väinämöinen ottaa kanteleen
polvillensa ja hurmaa soitollansa koko elävän luonnon (40: 241-342; 41
ja 44).
Mieleenpainuvasti Kalevala tässä kertoo, millä tavalla vesiruumis
muutetaan ilmaruumiiksi eli miten kantele saadaan veneeseen. Tämä
kantele muodostetaan eetteriruumiin jaloimmista ja taiteellisimmista
kyvyistä; varsinkin itkevästä koivusta tehty kantele kuvaa, kuinka
runouden ja rakkauden hienoimmat voimat tässä otetaan palvelukseen.
Kanteleen pää on aivoissa ja sen kielet kulkevat sydämen läpi. Kaikki
mitä ihmisessä on pyhää ja kaunista, suurta ja syvää, se kootaan nyt
yhteen ja muodostetaan ikäänkuin soittokoneeksi, jolla kaikkia eläviä ja
kuolleita lohdutetaan, ilahdutetaan, onnellistutetaan.
Ja ken soittajaksi kykenee? Ei kukaan muu kuin Väinämöinen. Ei ihminen
itse, ei vihitty minä, ei muu kuin se viisauden iki-ihanuus, jonka ääni
vihityn jumalhengessä kuuluu.
Tässä onkin Kalevala kuvannut suurta ja merkillistä seikkaa vihityn
mystillis-psykologisessa kehityksessä: kuinka hän vihdoinkin hetkeksi
saavuttaa ikävöimänsä ihanteen, kuinka kerrankin toteutuu hänen
kaihoisa, pitkän pitkä kaipuunsa olla personallisuudessaan yhtä Jumalan
kanssa.
Kanteletta soittaessaan hän tuntee tulleensa Jumalan--Logoksen--voiman
ja vaikutuksen itsetietoiseksi välittäjäksi. Jumalan voima, jumalallinen
elämä ja tajunta täyttää koko aurinkokunnan. »Hänessä me elämme, olemme
ja liikumme.» Ilman Logoksemme aurinko-energiaa ei olisi elämää maan
päällä; ilman Hänen aurinkoista tajuntaansa ei olisi tajuntaa
kosmoksessa. Kun kantele muodostuu vihityn sydämen ja aivojen välille,
silloin hän joutuu välittömään yhteyteen Logoksen elämänvoiman kanssa;
hän tulee kuin Jumalan pojaksi, jolla on käytettävänään isänsä pääomia.
Tämä on hänen nousunsa kirkastuksen vuorelle, hänen kruunauksensa
kuolemattomuuden kruunulla.
Kuinka kauniisti Suomen kansan tietäjät ovat tätä kohtaa käsittäneet! He
rakastivat katsella luojaa siltä kannalta, että hän oli työntekijä,
taiteilija, tietäjä. Ja kun he tahtoivat osottaa inhimillistä tietäjää
hänen kirkastuksessaan ja kunniassaan, asettivat he hänet »ilokivelle,
laulupaaelle, hopeiselle mäelle, kultaiselle kunnahalle» (41: 5-8) ja
antoivat hänen käteensä kanteleen, josta luojan onnea uhkuva elämä
sävelten aalloilla tunkesi luotujen sydämiin.
Kun vesiruumis muuttuu ilmaruumiiksi, täyttyy vihitty »Pyhällä
Hengellä». Hänen kasvonsa loistavat ja ihmiset tuntevat hurmaantuvansa
ja häntä palvovansa. Tämä tietenkään ei ole pysyväistä. Se on »lahja
ylhäältä». Se tapahtuu silloin, kun Logos tahtoo ja tarvitsee. »Tuuli
puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä,
mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on
syntynyt Hengestä.»[61] Mutta suurta on olla Herran palvelijana ja
Jumalan tahdon täyttäjänä, ikimuistettavan suurta on olla Logoksen
puhetorvena tai Jumalan sormena maan päällä, vaikkei se tapahtuisi kuin
kerran elämässä. Niinkuin Väinämöisen kyynelet sen vaikutukset säilyvät
läpi aikojen »muiksi muuttuneina»:
Helmiksi heristynehet,
Simpsukoiksi siintynehet,
Kuningatarten kunnioiksi,
Valtojen iki-iloiksi.
Eikä sitä kunniaa suoda muille kuin sille, joka on itsensä niin
voittanut kuin Ilmarinen-Väinämöinen, kun hän laulupaadelle istui.
Yhtämittaa ihmiset, tieten ja tietämättään, tahtoen ja tahtomattaan,
vaikuttavat toisiinsa. Heidän vaikutuksensa on milloin hyvä, milloin
paha. Mutta kuolevaista ja haihtuvaa se on siihen päivään saakka,
jolloin Jumala heidän kauttansa vapaasti voi vaikuttaa, jolloin kuolema
on naamionsa heittänyt ja kuolemattomat kasvonsa paljastanut.
31.