Rousseau ja hänen tunnustuksensa.
Tahtoessamme kuvata sen miehen elämää ja luonnetta, joka asetti
suuren kulttuurikysymyksen niin paradoksiseen, mutta samalla
niin hedelmälliseen muotoon, tulee meidän ensinnäkin turvautua
hänen omiin itsebiograafisiin kirjoituksiinsa. Tuskin kukaan on
niin laveasti ja avonaisesti puhunut itsestään kuin Rousseau.
Hänen _Confessions_ ovat siinä suhteessa, samoinkuin muissakin,
yksinäisiä itsebiograafiojen joukossa. Hän on itse kerran (eräässä
"Tunnustustensa" ensimmäisessä suunnitelmassa) lausunut, että hän
avonaisuudessa aikoi mennä pitemmälle kuin Montaignekin: tämä
kuvasi itsensä ainoastaan sivulta katsoen -- kuka tietää mitä
toisella puolen oli, jota hän ei näyttänyt? Rousseau tahtoo näyttää
meille kaikki puolet olennostaan! Jollei hän olisi kirjoittanut
"Tunnustuksiaan", olisi kuva hänen luonteestaan varmaan pysynyt
edullisempana ja miellyttävämpänä, kuin se nyt on. Hän on, niinkuin
sattuvasti on sanottu, pannut kortit pöydälle. Eikä hän ole jättänyt
paljon tehtävää psykologisille kamaripalvelijoille, joita uudemmassa
kirjallisuushistoriassa on niin runsaasti. Hän on itse paljastanut
kaikki, häpeällisimpiin seikkoihin saakka. Kun hänen Tunnustuksensa
ilmestyivät muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen, riistivät ne
häneltä monta puoltajaa ja huolestuttivat useita hänen ihailijoitaan.
Ihaillessa hänen teoksiaan oli hänestä tehty ihanne, esikuva. Mutta
ei mihinkään Jean Jacques parka, luonteensa ja elintapansa puolesta,
niin vähän soveltunut. Meidän esikuviemme tulee olla sopusuhtaisia
ja kuitenkin rajoitettuja luonteita, niiden tulee näyttää meille
voimakkaassa ja luontevassa muodossa uusia ominaisuuksia, joita tulee
koettaa kehittää sukupolvessa. Vaikka heillä onkin ulkonaisia ja
sisällisiä taisteluja taisteltavana, tulee heidän kulkea sisällisellä
varmuudella maaliaan kohti. Mutta on luonteita, jotka saattavat
olla hyvin tärkeitä suvun kehitykselle, mutta eivät kuitenkaan
sovellu esikuviksi. Ne ovat semmoisia, jotka kenties itse nääntyvät
luonteensa ristiriitaisuuksien painon alla, mutta tämä taistelu
ehkä vie kokemuksiin, jotka valaisevat koko inhimillistä elämää, se
ehkä synnyttää haluja, jotka tähtäävät olevaista kauvemmaksi, mutta
joita he itse eivät saa tyydytetyiksi, joita he kenties turhaan
koettavat saada puetuksi sanoihin. Sisällinen epäsuhtaisuus heidän
elämässään, kenties herättää suurinta harmia semmoisissa, joiden tie
ei ole kulkenut pitkin jyrkänteitä; mutta se ehkä johtuukin esille
tunkevien ainesten runsaudesta ja elämän ehtojen laajentumisesta
ja syventymisestä, mikä on tehnyt tyynen, selvän esiintymisen
mahdottomaksi. Jollei Rousseau olisi tehnyt tunnustuksiaan, olisi
meiltä puuttunut melkoinen apulähde ihmisluonteen tuntemiseen.
Alkujaan ei hän aikonut tehdä tunnustuksia. [1] Kun toiselta taholta
ehdotettiin hänelle, että hän kuvaisi omituista elämänjuoksuaan,
suostui hän siihen, koska hän siten tahtoi antaa apunsa
inhimillisen sielunelämän tuntemiseen. Antamalla todellisen kuvan
ihmisen sisäisestä ja ulkonaisesta elämästä tahtoi hän edistää
itsetuntemusta; "hän tahtoi tehdä uuden palveluksen ihmiskunnalle".
Vanhemmassa suunnitelmassa "Tunnustuksiin" sanoo hän tahtovansa
kirjoittaa kirjan, joka on filosoofeille suuresta arvosta, aikanansa
antaa "vertausainetta ihmissydämmen tutkimiseen". "Tunnustusten"
ensimmäisessä osassa, niiden nykyisessä asussa, on tämä näkökanta
vallitseva.
Mutta pian pääsi itsebiograafiassa toinen näkökanta etusijaan. Oli
asioita, jotka rasittivat hänen omaatuntoaan, ja joiden suhteen hän
halusi keventää sydäntään. Hänen luonteessaan asui korkeita ja jaloja
haluja rinnakkain ainesten kanssa, jotka saattoivat vetää hänet alas
likaan ja halpuuteen. Halujensa ja ajatustensa puolesta saattoi hän
erikoisina hetkinä kohota korkeimpiin piireihin, mutta samalla oli
hänen hyvin vaikea säilyttää tätä korkeata innostusta ja saattaa
koko elämä sopusointuun sen kanssa, mitä hän innostuksen hetkenä oli
tuntenut. Hänen luonteensa tuli siten muille käsittämättömäksi, ja
hänelle itselleenkin. On moitittu häntä teeskentelijäksi sen suuren
ristiriidan vuoksi, joka oli hänen suurten aatteidensa ja hänen oman
surkean elämänsä välillä. Mutta samoin kuin niin usein teeskentelystä
syytettäessä, oli tässäkin syynä syytökseen sielullisen ymmärtämisen
puute. Jo rouva de Staël on sievällä ja sattuvalla tavalla
puhdistanut hänet tästä syytöksestä: "Joka kohoaa yläpuolelle
itseään mielikuvituksensa ja sielunsa korkean lennon kautta, -- joka
sulautuu omaan suureen mielenliikutukseensa, ja _joka yksityisinä
hetkinä tuntee, mitä hän kenties ei aina kykene tuntemaan_, --
tuleeko semmoista ihmistä syyttää teeskentelystä?" (Lettres sur
les ouvrages et le caractère de J. J. Rousseau. 1788 s. 99). Ei
mikään ollut kaikilla aloilla sen ominaisempaa Rousseaulle, kuin
tämä ristiriitaisuus hetkellisen innostuksen ja velton tylstymisen
välillä. Hän saattoi sekä kohota korkealle, että vaipua syvälle.
Missä sitten oli todellinen Jean Jacques -- korkeallako vai alhaalla
innostuksen ja puhtauden hetkissäkö vai velttouden ja saastutuksen
hetkissä? Hänelle itselleen olisi ollut yhtä vaikeata vastata tähän
kysymykseen kuin muillekin. Se tie, jota hän kulki saadakseen
olentoonsa eheyttäjä yhteyttä, oli katumuksen ja tunnustuksen. Hän
sanoo kirjeessä (rouva d'Houdetotille, 25 p:ltä Maalisk. 1758): "Se
minut erottaa tuntemistani ihmisistä, että minä keskellä vikojani
olen aina moittinut itseäni niistä." Kuitenkaan ei halu tehdä selkoa
itsestään jälkimaailmalle lähtenyt yksistään sisäisistä syistä. Hänen
avomielisyytensä kautta lähempien ystäviensä seurassa olivat monet
hänen yksityisistä asioistaan (etenkin lasten hylkääminen) tulleet
tunnetuiksi ja tuottaneet mieleistä puheainetta vastustajille.
Etenkin Voltaire ei tässä suhteessa jättänyt mitään tilaisuutta
käyttämättä; hänen nimettä julkaisemansa Sentiment du citoyens
(1764) on kirjallisuuden vastenmielisimpiä häväistyskirjoituksia.
Se tapa, jolla häntä siinä ahdistettiin vaikutti Rousseauhon hyvin
voimakkaasti. Hän käsitti, että jos hän tahtoi säästyä paljoa
pahemmilta syytöksiltä, kuin joihin hän todella oli tehnyt itsensä
syypääksi, tuli hänen laveasti esittää omat vaiheensa.
Mutta toisenkin muutoksen alaiseksi tuli hänen itsebiograafiansa
valmistusaikanaan. Myöhempinä aikoina, kun hänen ja Voltairen ja
ensyklopedistien väli oli rikkautunut, kun hän oli saanut kärsiä
vainoa Ranskan ja Sveitsin hallitusten puolelta, pääsi sairasmielinen
epäluuloisuus hänessä suureen valtaan. Hän luuli, että oli
liittouduttu häntä vastaan hänen mainettaan turmelemaan ja tekemään
häntä, riippuvaiseksi ja arvottomaksi ihmisten silmissä. Tämän
epäluulon vaikutuksen alaisena, joka yltyi melkein mielenviaksi,
muuttui itsebiograafia puolustuskirjoitukseksi, vastaväitteeksi
kaikkiin niihin hyökkäyksiin, joita hän oli huomaavinaan kaikilla
tahoilla. Tässä mielentilassa ovat "Tunnustusten" viimeiset osat
kirjoitetut, myöskin useissa muistutuksissa aikaisempiin osiin lausuu
hän sen uuden selityksen ihmisten menettelyyn häntä kohtaan, jonka
hän nyt luuli löytäneensä.
Confessions ovat siis aiotut sielutieteelliseksi asiakirjaksi,
tunnustukseksi ja puolustuskirjoitukseksi, ja nämä kolme näkökantaa
ovat otettavat huomioon kirjaa lukiessa. Itsestään ymmärrettävä on,
että kirjoa tulee käyttää varovaisesti, kun hän puhuu varsinaisista
tai luulotelluista vihamiehistään. Hän kuvaa Grimmiä, rouva
d'Epinayta, Diderotia, ja Holbachia ja Voltairea samoin, kuin Dante
niitä, jotka hän sijoittaa helvettiin. Jokaisessa itsebiograafiassa
julistetaan semmoisia tuomioita. Sen sijaan voisi luulla, että
häneen täydellisesti voi luottaa, kun hän puhuu pahaa itsestään.
Mutta kaikessa tunnustuksessa oli se vaara, että koettaessa pukea
selviin sanoihin ja ajatuksiin sitä, mikä mielessä on liikkunut
ja vienyt tekoihin, helposti tulee kuvanneeksi todellisuudessa
hämärän ja puoleksi tajutun selväksi ja määrätyksi tahdoksi, ja
tulee esittäneeksi sitä, mikä on hetken katkeran hädän pakottamaa,
erityisen periaatteen hedelmäksi. Sisäisiin tapahtumiin tulee, kun
niitä kuvataan, jotain järeyttä ja raskautta, jota niissä alkujaan
ei ollut, ja mustat kohdat maalauksessa vetävät helposti huomiota
suhteellisesti liian suuressa määrässä puoleensa. Samalla saattaa
helposti omista varjopuolista puhuminen tuottaa jonkinlaista
rafineerattua nautintoa. Niistä nauttii ominaan, tuntee itsensä
niissä ja pitää niitä omituisina ja erikoisina. Sitä paitse
nauttii omasta rehellisyydestään niitä tunnustaessaan. Tästä
syntientunnustamisen sentimentaalisuudesta ja farisealaisuudesta
ei Rousseau ole jäänyt vapaaksi. Hän sanoo itse, että hän jollain
itselleen käsittämättömällä tavalla, pikemmin on ollut liian
ankara kuin lempeä itseään kohtaan. (Rêveries d'un promeneur
solitaire IV). Selityksen tähän antaa kenties hänen suuri halunsa
katsella itseään peilistä, joka saa mieltymään kaikkeen, mitä vaan
peilistä näkee, kunhan se vaan on omaa, ja joka helposti tekee
itsensä katselemisen hyveeksi. Rousseaulle kuvaavaa on, että hän
kahdesti on runollisessa muodossa käsitellyt itseensä rakastumista.
Huvinäytelmässä, Narcisse, jonka hän aivan nuorena kirjoitti, antaa
hän nuoren miehen, josta hänen itsensä siitä tietämättä oli maalattu
kuva naispuvussa, rakastua tähän kuvaan. Ja "Pygmalionissa" antaa
hän taiteilijan rakastua kättensä töihin. Tunnustuksissaan nauttii
Rousseau yhtä paljon omista vioistaan kuin ylevistä tunteistaan. Ja
se on otettava huomioon tätä kirjaa lukiessa, joka on yhtä täynnä
ristiriitaisuuksia, kuin se elämä ja se luonne, jota siinä kuvataan.
Silloinkin kun Rousseau ilman mitään erikoistarkoitusta antautuu
muistoihinsa, tulee olla varovainen. Niinhän aina on, että kuvaus
meidän menneestä elämästämme, ehdottomasti saa erityisen värityksen
myöhempien kokemusten ja tunnelmoin kautta. Kun koko meidän
persoonallisuutemme perusta on välilläolevana aikana muuttunut,
on vaikea katsella puolueettomasti kauvan sitten tapahtunutta ja
vieläkin vaikeampi palauttaa sitä muistiin. Ainoastaan vähemmässä
määrässä käytti Rousseau Tunnustuksiaan kirjoittaessa kirjeitä ja
muistiinpanoja aikaisemmilta ajoilta. Enimmäkseen kirjoittaa hän
suoraan muistin mukaan. Hän myöntää, että hän on saattanut erehtyä
sekä yksityisten tosiasioin että sen järjestyksen suhteen, jossa ne
esitetään, mutta yleensä arvelee hän muistavansa oikein. "Minulla
on", sanoo hän (Tunnustusten seitsemännen kirjan alussa), "ainoastaan
yksi luotettava ohjaaja, johon voin turvautua, nimittäin _niitten
tunteitten jakso, jotka ovat kuvastaneet minun olentoni kehitystä,
ja niiden tapahtumain jakso, jotka olivat niihin syynä tai niitten
seurauksina_... Minä saatan unohtaa tosiasioita, panna ne väärään
järjestykseen ja erehtyä aikaa määrätessäni; _mutta minä en saata
erehtyä sen suhteen, mitä minä olen tuntenut_, enkä senkään suhteen,
mihin tekoihin minun tunteeni ovat minua ohjanneet, ja sehän se on
pääasia." Nämä sanat ovat Rousseaulle hyvin kuvaavia. Me näemme,
että hänen muistonsa -- samoinkuin hänen ajatuksensa -- ovat hänen
tunteittensa vaikutuksen alaisina. Varmaan on se kuvittelua, kun
hän luulee voivansa suoranaisesti muistoonsa palauttaa tunteita
elämänsä aikaisemmilta ajoilta ja vasta tunteiden kautta johdattaa
mieleensä ne tapahtumat, joiden seurauksia tai syitä ne olivat.
Kokemus osoittaa varmasti, että on paljon helpompi palauttaa muistiin
menneisyyden kokemuksia kuin menneitä tunnelmia. Joka tapauksessa
on kulloinkin vallalla olevan tunteen vaikutus suuri: mitä enemmän
yhdenkaltainen se on tapahtuman tunteen kanssa, sitä paremmin se
auttaa sen muistamista, mutta mitä enemmän se eroaa aikaisemmasta
tunteesta, sitä vaikeampi on muiston tulla täydelliseksi ja oikeaksi.
Sen vuoksi valikoidaan menneenajan muistoja sen tunteen mukaan, joka
meissä muistellessa vallitsee, mutta jonka suhteesta menneen ajan
tunteisiin meidän on mahdottoman vaikea saada varmaa käsitystä.
Rousseau sanoo usein, että hän muistellessaan on taipuvainen
viipymään valoisassa ja hymyilevässä ja unohtamaan surun, jonka
hän johtaa luonnollisesta halusta pitää mieleistä vastenmielistä
parempana. Sillä välin kun hänen mielikuvituksensa, tuskan ja
epäluulon ohjaamana, kuvasi tulevaisuuden mahdollisuuksia kauhean
pimeiksi, oli se mielikuvien valikoiminen, joka oli kääntynyt
menneisyyteen, valoisa ja hymyilevä -- niitä mustia kohtia
lukuunottamatta, jotka hänen omat erehdyksensä synnyttivät. Tästä
hän johtaa, ettei hän vihaa vihamiehiään (vaikka hän pelkää ja
epäileekin heitä): hän ei muistele sitä pahaa, jonka ne ovat tehneet
hänelle. Samaa vakuuttavat henkilöt, jotka olivat hänelle läheisiä
hänen viime aikoinaan (niinkuin Corancez, katso hänen kirjaansa: De
J. J. Rousseau Paris 1798. s. 27); he todistavat, ettei hän koskaan
puhunut pahaa kestään, ei niistäkään, joita hän piti vihollisinaan.
Tämän Rousseaun muiston ominaisuuden kautta voitanee suureksi osaksi
selittää se loisto ja tuntehikas sydämmellisyys, jolla hän kuvaa
aikaisempia, onnellisempia aikoja elämästään. Varmaan kuvittelee hän
varhaisemmaksi sitä luonnonihailua ja halua yksinäisyyteen, jotka
pääsivät niin suuren valtaan hänessä hänen myöhemmällä iällään. Hän
antaa itse todisteita tähän. Teoksessaan Rêveries d'un promeneur
solitaire (Yksinäisen kävelijän unelmia) lausuu hän useampia kertoja,
että vasta kun hänen suhteensa ihmisiin oli rikkautunut, hän oikein
saattoi iloita luonnosta. Vainoojiani minä saan kiittää yksinäisten
kävelyjeni innostusten hetkistä. "Ilman heitä en minä olisi löytänyt
enkä tuntenut niitä aarteita, jotka minulla on sisässäni." (II).
"Minä muistan selvästi, että minun lyhyinä onnellisina aikoinani
olivat yksinäiset kävelymatkat, jotka minua nyt niin viehättävät,
tyhjiä ja ikäviä." (VIII). "Minä pakenin yhteisen äidin luo ja hain
hänen helmassaan turvaa hänen lastensa ahdistuksilta." (VII). Mutta
Tunnustuksissa luonnonihailu seuraa häntä jo lapsuudesta saakka ja
sitä kuvataan niin voimakkaaksi, että se on voinut semmoiseksi tulla
vasta hänen joutuessaan vastatuksin ihmiskunnan kanssa, -- Sitäpaitsi
on varmaan näytetty toteen, että Rousseau on kuvannut sitä onnellista
aikaa, jonka hän eli les Charmettesissa rouva de Warensin luona
paljoa pitemmäksi, kuin se historiallisesti todella oli. Vaimojen
asiakirjain perustuksella voidaan nyt aikajärjestys vahvistaa
ja osoittaa, että Rousseau on antanut les Charmettesin idyllin
alkaa kaksi vuotta liian aikaiseen. (Katso tästä _Eugène Ritter_:
Nouvelles Recherches sur les Confessions et la Correspondance de Jean
Jacques Rousseau. Berlin 1880, s. 312). Tapahtumain jaksoon saattaa
varmemmin luottaa kuin tunteitten. Tunnelman syvyys muistellessa tätä
kadonnutta idylliä on saanut Rousseaun kuvittelemaan sen kestäneen
kauvemmin, kuin se todella kesti.
Vihdoinkin on luonnollisesti Tunnustuksia kirjoittaessa halu antaa
niille taiteellinen muoto ollut määräävä. Hän myöntää itse, että
hän on antanut mielikuvituksen täyttää muistin aukkoja, ja että
hän ehdottomasti kaunistaa kadonnutta onneaan. (Rêveries. IV).
Sitä paitse saattaa selvästi huomata, kuinka hän alusta pitäen
Tunnustuksissaan erikoisesti tuo esille ne piirteet, jotka hänen
mielestään valaisevat hänen luonnettaan, mimmoiseksi se myöhemmin
muodostui, ja kuinka hän koettaa kertoa yksityispiirteitä ja
tapahtumia niin, että esitykseen tulee vastakohtia ja vaihtelua.
Rousseaun Tunnustukset on kummallinen kirja. Hän on itse sanonut
kirjoittaneensa sen kokonaan sydämmellään, jota vastoin hän on
kirjoittanut toisia kirjoja hengellään yksin. Juuri siksi, että
kirja samalla on kertomus, tunnustus ja puolustus, on se niin
erinomaisen rikas. Se kuvaa muiston surumielistä iloa yhtä hyvin kuin
nykyajan tuskaa ja jännitystä. Ei se peitä enemmän pimeitä kohtia
kuin korkeinta ja puhtainta innostusta. Syvällisintä tunnetta ja
haaveksivaa romanttisuutta on rinnakkain kirkkaitten ajankuvausten
ja raitisten luonnonmaalausten kanssa. Mitä kirjan kieleen tulee,
mainittakoon ainoastaan, että siitä St. Beuven mukaan (Causeries de
lundi III) alkaa vallankumous Ranskan kielen historiassa, tärkein
Pascalin jälkeen.
Paitse Tunnustuksia on Rousseau kirjoittanut muitakin
itsebiograafisia teoksia, jotka samoinkuin nämä tulivat päivänvaloon
vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Kolmessa dialoogissa, joilla on yhteinen nimi; _Rousseau juge de
Jean-Jacques_, on hän mestarillisesti määritellyt omaa luonnettaan
yleisen sielutieteellisen teorian mukaan, jota hän käyttää muissakin
teoksissaan. Mutta samalla noudattaa hän hyvin johdonmukaisesti samaa
päähänpistosta, että hänen entiset ystävänsä vainosivat häntä, joka
myöhemmin ajoi häntä paikasta paikkaan. Teoksesta on siten tullut
hyvinkin arvokas sielutieteellinen asiakirja sairaloisen sielunelämän
ymmärtämiseen.
Teoksessa _Rêveries d'un promeneur solitaire_ ei tästä päähän
pistoksesta ole luovuttu, mutta siinä vallitsee lempeämpi,
maltillisempi mieliala. Hän on "jälleen löytänyt sielun rauhan,
melkeinpä onnen." Hän on kirjoittanut tunnustuksensa ja tuntee
olevansa ikäänkuin elämän ulkopuolella. Muistot, unelmat ja
mietiskelyt kehittyvät vapaasti, tässä kirjassa on muutamia Rouseaun
somimpia kyhäelmiä. On kuin iltarusko sitä valaisisi, mikä vaikuttaa
erikoisen loistavasti, kun juuri tullaan tunnustuksesta.