I Rousseaun herääminen ja hänen elämänkysymyksensä
II Rousseau ja hänen tunnustuksensa
III Elämä, Luonne ja Teokset
1. Nuoruus
2. Rousseau ja rouva De Worens
3. Oleskelu Parisissa
4. Rikkautuminen ensyklopedistein kanssa
5. Rikkautuminen Voltairen kanssa
6. Rousseaun päätökset ja niiden vaikutus hänen elämänsä loppuaikaan
IV. Rousseaun filosofia
1. Rousseaun pääkäsitteet ja hänen ajattelemisensa muoto
2. Uskonnollinen kysymys
3. Politillis-sosiaalinen kysymys
4. Pedagooginen kysymys
Viitteet.
Rousseaun herääminen ja hänen elämänkysymyksensä.
Lämpimänä kesäpäivänä 1749 käveli Jean Jacques Rousseau Parisista
Vincennesiin tervehtimään Diderotia, joka jossain kirjassaan
lausumien rohkeitten sanojen vuoksi istui vankeudessa. Matkalla
luki hän sanomalehteä ja löysi siitä palkintokysymyksen, jonka
oli tehnyt Dijonin akatemia, ja jossa kysyttiin, oliko tieteitten
ja taiteitten uudistuminen edistänyt tapojen puhdistusta vai
turmeltumista. Kysymys iski häneen kuin salama ja herätti joukon
siihen saakka uinuvia ajatuksia. Hänellä sydän sykki ja kyyneleet
tulvivat. Hän näki uuden maailman edessään ja hänestä tuli uusi
ihminen, sanoi hän itse sittemmin. Viruen puun juurella kirjoitti
hän samassa muistiin osan siitä esitelmästä, jonka hän sittemmin
lähetti akatemialle. Kaikesta, mitä hän puun juurella istuessaan
näki ja tunsi, kykeni hän muistissaan säilyttämään ja kirjoittamaan
ainoastaan pienen osan. "Mitä minä olen voinut säilyttää tästä,
suurten totuuksien runsaudesta, on heikossa muodossa hajallaan minun
etevimmissä teoksissani, jotka kuuluvat yhteen ja muodostavat yhden
kokonaisuuden." (2:e lettre à Malesherbes).
Tässä kuvastuu Rousseau eteemme puolelta, joka oli hänelle erittäin
kuvaava: hän innostuu, hän itkee, ajatukset kuohuvat hänessä, mutta
niistä, ei tule pysyväistä aarretta, sillä hän ei voi yksityisiä
aatteita mielessään säilyttää ja kehittää, -- mutta ennen kaikkea
näemme hänet tässä elämänkysymyksensä edessä. Hänen siinä puun alla
ollessa kuvastui äkkiä selvästi hänen eteensä vastakohta yhteiskunnan
ja sivistyksen välillä toiselta puolen ja ihmisen luonteen, sen
halujen ja kykyjen toiselta puolen.
Dijonin akatemia, tosin itse sitä selvään tajuamatta, oli koskettanut
suurta kysymystä, minkä erittäinkin kahdeksannentoista vuosisadan
keskivaiheilla täytyi sukeutua sen eteen, joka katsoi tapahtumien
pintaa syvemmälle.
Renessanssin taide ja kirjallisuus, luonnontieteiden perustaminen
ja uuden filosofian rohkeat ja nerokkaat aatteet olivat herättäneet
suuria toiveita, toivottiin niiden auttavan käsittämään maailmaa
sekä tuottavan edistystä elämään. Ja siten kerran nykyliike ei
enää rajoittunut ahtaisiin piireihin. Koko sarja kirjailijoita,
joista ensimäisinä kulkivat Bayle ja Voltaire, olivat tehneet työtä
levittääkseen saavutettuja näkökantoja ja tuloksia laveampiin
piireihin. Diderotin ja d'Alembertin suuri ensyklopedia, joka
tähän aikaan oli tekeillä, oli erinomaisesti edistävä suurta
valistustyötä, ja avaava kaikille tien luonnontieteiden, filosofian
ja historiallisen kritiikin maailmaan. Koko tämä liike oli jyrkkä
vastakohta vanhalle maailmankatsomukselle, jolla ei ollut niin
laajaa näköpiiriä, joka ei tuntenut niin monia mahdollisuuksia,
mutta sen sijaan ahtaammassa piirissään vallitsi turvallisena,
vaiston, traditsioonin ja auktoriteetin kannattamana. Tuottiko nyt
rikkautuminen vanhan kanssa ihmiskunnalle todellista hyvää? Saattoiko
turvallisesti kulkea eteenpäin tietä myöten, jolle oli lähdetty, vai
olikohan niiltä, jotka sokeasti ihailivat uutta sivistystä, jäänyt
huomaamatta, että tämän rikkautumisen kautta meni hukkaan oleellisia
arvoja ja mahdollisuuksia?
Rousseau on myöhemmin sanonut, että hän aikaisimmasta nuoruudestaan
saakka -- vaikka tosin enemmän hämärästi aavistaen kuin selvästi
tajuten -- oli huomannut inhimillisen luonnon ja silloisen
sivistyskannan välillä vallitsevan ristiriitaisuuden ja että
Dijonin kysymyksen kautta ainoastaan peite putosi hänen silmiltään.
Uusi sivistys ja sen synnyttämä monimutkainen, levoton, ulospäin
kääntynyt, tarkoin mietitty ja määritelty elämä eivät hänen
mielestään osanneet panna arvoa sisälliselle, välittömälle ja
ehdottomalle, välittömälle tunteelle, joka kaikille mahdollisten,
suurten elämänkokemusten kautta saattaa päästä yhteyteen korkeimman
kanssa, -- rauhalliselle onnelle, joka viihtyy juuri pienissä,
ahtaissa oloissa, -- turvalliselle ja vapaalle elämäntavalle. Kun
hän tästä ajasta pitäen pani luonnon sivistykselle vastakohdaksi,
käsitti hän luonnolla: välittömyyttä, yksinkertaisuutta, vapautta ja
hyvyyttä. Hän syytti sivistystä, että se teki elämän mietiskeleväksi,
monimutkaiseksi, väkinäiseksi ja häjyksi.
Kirjoituksessaan, jolla Rousseau vuonna 1750 sai Dijonin akatemian
palkinnon, väittää hän, että "meidän sielumme ovat turmeltuneet sitä
myöten, kuin meidän tieteemme ja taiteemme ovat täydellisyydessä
edistyneet." "Ylellisyys, höllät tavat ja orjuus ovat aina olleet
rangaistuksena meidän ylpeille yrityksillemme hyljätä onnellinen
tietämättömyys, johon ikuinen viisaus on asettanut meidät." Vanhan
ajan usko ja isänmaallisuus katoavat uusien tapojen tieltä, jotka
tietoperäinen ja taiteellinen sivistys tuovat muassaan. Nyt on
muodissa olla vapaa-ajattelija (esprit fort). Moni Joka nyt kulkee
tätä tietä, olisi ollut fanaattiko liigan aikana. Nyt kerskaillaan
suvaitsevaisuudella. Eipä todellakaan olisi tähän aikaan Sokratesta
pakotettu myrkkymaljaa tyhjentämään, -- mutta sen sijaan toista
paljoa katkerampaa: pilkan ja ivan, joka on sadoin verroin pahempi
kuin kuolema! --
Teos on heikko perustelultaan ja retoorinen muodoltaan; mutta se
vaikutti syvästi lämpönsä ja innostuksensa kautta. Aivan äkkiä tuli
sen tekijä kuuluisaksi. Huomattiin, että kirjallisuuteen oli tullut
uusi voima. Se näytti lähinnä vastustavan vapaa-ajattelijoita eli,
niinkuin niitä pian alettiin kutsua, ensyklopedisteja. Rousseau
kuului itse ensyklopedistain piiriin, oli osallisena ensyklopedian
toimituksessa ja Diderotin ja Holbachin ystävä. Olipa Diderot,
tosin kyllä halusta paradokseihin, vielä kehoittanutkin Rousseauta
vastaamaan kysymykseen siihen henkeen, kuin hän vastasi; onpa
väitetty, että hän se alun pitäen Rousseaussa herätti ajatuksen
tähän vastaukseen. Mutta semmoisena, mimmoiseksi teos muodostui,
näytti se tahtovan vastustaa kritiikkiä ja valistusta. Voltairekin
tästä pitäen oli nyreä mielessään Rousseauta kohtaan, joka hänestä
tuntui pilkkaavan kaikkea, minkä puolesta hän itse taisteli, ja
ajavan raakuuden asiaa. Voltairen mieliajatus siihen aikaan oli
koota kaikki itsenäisesti ajattelevat miehet taisteluun kirkon
tyranniutta vastaan, jota hän kirjeissään nimitti sanalla l'infâme,
ja hän piti siitä lähtien Rousseauta luopiona, petturina. Mutta
Rousseaun paradokseissa oli aihe, jonka, täysin kehitettynä, vielä
täytyi viedä hänet taisteluun vanhan järjestelmän puoltajain kanssa
yhtä hyvin kuin ensyklopedistain. Sillä ei kirkossa ja valtiossa
vallitseva vanha järjestelmäkään suonut "luonnolle" niinkuin Rousseau
sen käsitti, sen oikeuksia. Vedotessaan luontoon vetosi hän voimaan,
joka oli yläpuolella sekä konservatiivia että radikaalista puoluetta.
Myöhemmissä teoksissaan, pääteoksissaan, kehittää hän ajatuksiaan
myös tältä puolelta, ja kun hän siten oli asettunut sekä uutta
että vanhaa vastaan, tuli hänestä vanhoilla päivillä yksinäinen ja
rauhaton mies.
Sanamuodoltaan Rousseaun protesti tarkoitti _kaikkea_ sivistystä,
kirjallisuutta ja taidetta. Tässä muodossa se on retoorinen
paradoksi, joka saattoi Rousseaun ristiriitaisuuteen itsensä
kanssa, etenkin kun hän itsekin esiintyi kirjailijana. Että hän
tuli pukeneeksi väitteensä tämmöisiin liiallisiin muotoihin, on
selitettävä osaksi sen sivistyksen luonteen kautta, jonka keskellä
hän eli, osaksi hänen oman persoonallisuutensa ja ajatustapansa
kautta.
Ajan sivistys oli elänyt yli aikansa. Suuret nerot, jotka olivat
painaneet kuudenteen- ja seitsemänteentoista vuosisataan leimansa,
eivät olleet saaneet vertaisia seuraajia. Vaikuttavat henget olivat
jäljittelijöitä, toiseen käteen toimivia. Rousseau on kirjeessä,
joka on kirjoitettu vuosi Lyonin kirjoituksen jälkeen (Moultoulle,
28 p. Toukok. 1751), määritellyt ajan kirjallisuutta, josta hänen
ystävänsä tahtoi keskustella hänen kanssaan, seuraavalla tavalla:
"Te tahdotte keskustella kirjallisuudesta, siihen minä mielelläni
suostun. Silloin meidän tulee koettaa arvoltaan määrätä kaikkia tämän
ajan kummallisuuksia, jota niin suuresti ylistetään sen valistuksen
vuoksi, ja täydellä syyllä moititaan huonon makunsa vuoksi, -- joka
on synnyttänyt niin paljon kaunosieluja (beaux esprits), mutta on
niin köyhä neroista: meidän tulee kukilla koristaa suurten, nyt
unohdettujen miesten hautoja, miesten, jotka laskivat runotarten
temppelille ja suurelle filosoofiselle rakennukselle järkähtämättömän
perustan, mille me nyt rakennamme niin somia korttihuoneita. Jo
itse kirjoituksessa oli hän ihastuksella viitannut niihin miehiin,
jotka eivät tarvinneet opettaja, koska 'luonto oli säätänyt, että
heidän piti saada oppilaita': miehiin semmoisiin kuin Bacon,
Descartes ja Newton, 'näihin ihmiskunnan opettajiin'." Myöhemmin
puolustaessaan aatteitaan (Préface à Narcisse), sanoo hän, että ne
harvat nerot, jotka kykenevät turmeltumatta tunkeutumaan totuutta
peittävän verhon läpi, ovat ihmiskunnan valoja ja sille kunniaksi,
mutta että nämä poikkeukset juuri vahvistavat hänen väitettään. Missä
sivistystyötä tehtiin ensi kädessä, siinä Rousseau siis vain ihaili
sitä; mutta hänestä puuttui ajan sivistykseltä alkuperäisyyttä,
luonnon voimaa ja luonnon raittiutta. Mitä Rousseau tunsi, tunsi
myöhemmin myös nuori Goethe. Teoksessan "Aus meinem Leben" kuvaa
Goethe sitä vanhan aikaista elähtänyttä vaikutusta, jonka Ranskan
kirjallisuus teki ajan nuoreen polveen.
Mutta sitäpaitse päätti Rousseau, että taide ja tiede olivat
ulkopuolella elämää. Hän sanoo Dijonin kirjoituksessaan, että
ajattelijat eivät saa suuria aikaan, niinkauvan kun valta ja valistus
ovat aivan erillään. Asian tällä kannalla ollessa, on kansa pysyvä
kurjana, turmeltuneena ja onnettomana. Samoin käin hän aikaisemmin
oli moittinut, että sivistys oli erillään alkuperäisestä tuottavasta
voimasta, niin hän nyt sanoi sen irtautuneen kansan elämästä.
Molemmissa kohdin oli hän ristiriidassa Voltairen ja ensyklopedistain
kanssa, jotka molemmat olivat hyvin tyytyväisiä saavutettuun
"valistukseen" eivätkä muuta pyytäneetkään, kuin että "la bonne
compagnie" (ylemmät kansanluokat) pääsisivät siitä osallisiksi, vähän
välittäen alemmista kansankerroksista.
Syynä Rousseaun sivistyskritiikin paradoksiseen muotoon ei yksistään
ole se, että hän piti sivistystä yleensä aikansa sivistyksen
kaltaisena, joka oli toisarvoista ja yhteydettä elämän kanssa; syynä
siihen oli yhtä. paljon hänen luonteensa kuin hänen lahjojensa
laatu. Hänen aatteensa syntyivät kiihtymyksen tilassa. Hän ajatteli
sysäyksittään, välittömästi ja katkonaisesti. Niitä aatteita,
jotka syntyivät hänessä innostuksen hetkinä, mikä etenkin sattui
kävelymatkoilla luonnon helmassa, -- aatteita, jotka kuvastivat
hänelle uusia mahdollisuuksia ja suuria valtaavia näköaloja, -- oli
hänen myöhemmin hyvin vaikea saada yhtämittaisessa järjestyksessä
esitetyksi Yhtä suurta iloa, kuin ajatteleminen tuotti hänelle
välittömästi edistyessään, yhtä tuskallista oli hänelle työ, kun
hänen piti muodostaa lukuisia Itsestään kohonneita ajatuksia
kokonaisuudeksi (Mon portrait Oeuvres et correspondance inèdites. Èd.
par Streckeisen-Moultou. Paris 1861 s. 286). Useampia kertoja puhui
hän itsebiograafisissa kirjoituksissaan innostuksen ja miettimisen
aikojen vastakkaisuudesta, syntymisen ja ajattelemisen hetkistä.
Minkä hän innoissaan näki varmaksi, siihen hän ei aina miettiessään
päässyt. Siinä hän huomasi omassa sisällisessä maailmassaan
luonnon ja sivistyksen vastakohdan. Ja tämä omituisuus saattoi
hänet usein tuomaan ilmi ajatuksensa muodossa, joka rikkoi kaiken
yhdenjaksoisuuden ja rajoituksen. Ei kukaan hänen aikaisistaan
huomannut tätä omituisuutta hänessä niin selvään kuin d'Alembert;
eräässä kirjeessä, jossa hän koettaa saada Voltairea lempeämmin
arvostelemaan Rousseauta, sanoo hän hänestä: "Jean Jacques on sairas
mies, jolla on paljon neroa, mutta ainoastaan kuumeessa ollessaan.
Häntä ei pidä parantaa eikä pilkata." Kuumeesta seurasi myös, että
tunne oli voimakkaampi kuin ajatus. Ainoastaan niillä ajatuksilla,
joihin tunne saattoi syventyä, oli luonnolliset juuret hänen
mielessään. Etenkin "Tunnustustensa" kolmannessa kirjassa hän puhuu
nopeisiin tunteisiin liittyneestä hitaasta ajatuskyvystään. Sen
vuoksi hän tarvitsi yksinäisyyttä voidakseen ajatella.
Paradoksiksi käy ajatus, kun se kehitetään perusteillensa
äärimmäisten rajojen ulkopuolelle, jyrkäksi vastakohdaksi
vastakkaiselle äärimäisyydelle, ja kun muut otaksumiset vielä
kiihottavat vastustukseen. Jätetään kaikki väliasteet ja edellytykset
sikseen, kunhan vaan uusi ajatus saadaan esille. Semmoiseen
paradoksiseen muotoon pukeutuu uusi ajatus aina syntymyksen
kiihkossa ja kun siihen vaikuttaa halu saada juuri saavutettu
järkähtämättömästi vahvistetuksi. Vielä "Emilessä" huudahtaa Rousseau
useampia kertoja: mieluummin paradoksia kuin etuluuloja!
Puolustuskirjoituksissa Dijonin esitykseen (etenkin kuningas
Stanislaukselle ja Bonnetille) ja kirjeissä tavataan tarkemmat
määrittelyt ja rajoitukset, jotka ensi hetken kuumuudessa olivat
jääneet tekemättä. Hän hylkää ennenaikaisen, sovitetun, ihmisten
haluille ja voimille, määrätyllä paikalla, sopimattoman sivistyksen.
Ja se tietämättömyys, jota hän ylistää, on "järkevä tietämättömyys",
joka rajoittaa tiedonhalua kyvyn mukaan. Etenkin teroittaa, hän. että
hänen tarkoituksensa aina on ollut estää levittämästä sivistystä,
mihin se ei sovellu, etenkin siis levittämästä suuren maan
sivistystä pieneen maahan. Hän selittää tämän sillä tavalla, että
sivistys ja yhteiskuntaelämä kuluttavat ihmiskunnan luonnonvoimaa,
ja että niiden täydellisyys on vanhuuden ja heikkouden merkki,
jota sen vuoksi ei pidä jouduttaa. Vasta pääteoksessaan (Emile)
on hän onnistunut selvästi kehittämään sitä ajatusta, että kaikki
sivistys, joka kehittyy sopusuhtaisesti ihmisen halujen ja voimien
kanssa, ja siis itsenäisesti ja itsetoiminnan kautta, on tervettä,
ja että se yksin on oikeutettua. Päästäkseen tähän ajatukseen sen
koko varmuudessa, täytyi Rousseaun oikaista ensimäisiä väitteitään
enemmän, kuin hän mielellään tahtoi myöntää. Mutta sen tarkemman
perustelun ja rajoituksen ohella, jonka hän onnistui löytämään, hänen
vastalauseesensa sivistystä vastaan sisältyi alku uuteen sivistykseen.