(Keväällä 1890).
Versailles'in kevätvihree luonto loisti
Niin väririkkahana silmää hyväillen,
Vain hienon taiteen henkee huokui kaikki,
Mihin mä heittänenkin katsehen.
Kuin kevätkenttä luonnon-voiman laista
Tuhansin turpeestansa kukkaisia luo,
Niin luonut kukkaisina kulttuurinsa
On ihmishenki taideteokset nuo.
Kohoupi tummaa taustaa vasten tuossa
Antiikin puhtaan valkee marmorinen työ
Ja kierrätellen suuren käärmeen lailla
Välitse metsäin kulkee teitten vyö.
Tuhansin värein välkkää päivää vasten
Säteiset kaarteet suihkulähdetten
Ja harmaa maurilainen pylväs-holvi
Välistä sintää vanhain lehmusten.
Mä hurmauneena taiteen ilmaa hengin
Ja raa'at aistit häipyy, hienonee,
On taide muodon-saaneen aatteen ilme,
Maailman varmaan vihdoin hallitsee;
Näät luojastaan jos luopuu jalo henki,
Niin uskokseen hän taiteet valitsee,
Kulttuurin kaunein kukkahan on taide,
Se ihmisaatteet, -tunteet tulkitsee.
* * *
On luonto tyynnä, äärellen
Tähän istun mä penkereen
Ja ympäristöni työhön saa
Mun mielenkuvitteen.
Nään käytävillä käyskivän
Nuo kuulut kuninkaat,
Ja hovineidot hienot nään
Ja herrat heilakkaat.
Ja illan tullen puistossa
Tuhansin tulta nään
Ja metsän tumman peitossa
Nään parin lemmekkään.
Hienoissa silkki säihkyää,
Mi immen verhoaa,
Ja suudellessa sulhasen
Se hiukan kahahtaa.
On puku hieno, valittu,
Ja puhe myös on niin --
Mä noita ajan tuotteita
Vertaisin perhosiin.
-- Ei työtä he tee, ei kehräile,
Vaan luoja ne ruokitsee
Ja onnessa lemmen ja rikkauden
Elämästä he nautitsee.
Ja linnasta soitto mun korviin käy
Niin viehkeä, kiihtynyt,
Parit väikkyvät parkettiliuskoilla,
Siell' onpihan tanssit nyt.
Ja Maria Antoinette'n myös
Minä hurmaavaisena nään,
Kädet pienet kevähän keijuisen
Ja Miilon Veenuksen pään.
Kas, mahtava Ludvig loistossaan -- --
Joku äkkiä häiritsee:
»Vous voulez visitez le château, monsieur,
je suis un guide, s'il vous plait?»
* * *
Niin kylmänä vastahan löyhähti ilma,
Kun astuimme suurihin suojiin noihin,
Avaroina ja jäykkinä seisoi seinät;
Vaan lämpöä uhkusi taulut, joihin
Juur aurinko hellivän suukkosen suopi
Ja ilmehen maalarin työlle luopi.
Sali toisensa takaa tuoss' avauupi,
Tuhansittain tauluja silmäni kohtaa --
Ja liukas kuin allani parkettilaitos
On oppaani kieli, mi käyntiä johtaa;
Tais Ranskan taistot hän taruista asti
Ja Louis't ja Henrikit moitteettomasti.
Oli kierretty varmaan jo tunnittaisin,
Monet mestari-taulut jo tutkisteltu;
Ihasteltu jo Canovan kaunista työtä
Ja Vernet'n voimia paljosteltu,
Niin oppaamme pieneen suojahan johti,
Johon tultua viuhtoi seinää kohti.
»Voilà, monsieur, le malheureux chanteur
de la »Jeune Captive», André Chénier!
C'est lui qui a célébré par ses chants.
La liberté de l'esprit et la vraie république»[1]
-- Näin laulaen oppaani tauluhun viittaa,
Hänen loruista sentään en enää mä piittaa.
[1] Kas tuolla, herrani, on André Chénier,
»Jeune Captiven» onneton laulaja,
Se on hän, joka meille niin kauniisti lauloi
Tasavaltaisuutta ja hengen vapautta.
Chénier! se on hän! Sun katseesi tunnen,
Sä lempeä, rohkea, vapaa miesi,
Tuo korkea otsa ja aatelisleuka
Ja ylpeä suukin se uljuutta tiesi.
Tuon näköinen ollakin täytyy sen kyllä,
Ken kuolohonkin käy hymyilyllä.
Koen oppaasta päästä, niin jään minä yksin:
-- Voici quelque chose pour vous, monsieur!
»Vous restez donc ici? mais il y a en encore!...»
-- Oui, oui, je le sais, mais pourtant ... adieu! --
Näin sain hänet pois, oli nautinto kallis,
Ja tuo ei suultaan mun nauttia sallis.
Voi kuinka tuntuu kummalta
Mun täällä yksin olla!
-- On päässäin paljon aatteita
Kuin nuorella morsiolla.
Vain tauluun tuonne mä tuijotan:
Se vankilahuonehen näyttää,
Etualalla nään André Chénier'n,
Muut vangitut huoneen täyttää.
-- Olet heimolainen sä Helleenein,
Olet, Chénier, kuulua juurta,
Kai imit jo äitisi maidossa
Sinä vapauden runoutta suurta.
Sun miehevän uljaana eessäni nään,
Nuo silmäsi säihkyvän luulen,
Sun Robespierrelle itselleen
Lain pyhyyttä puoltavan kuulen.
Ja säikkynyt ketään sankari et,
Toit kaikille aattees julki,
Myös itsenäisistä aatteistas
Sun hallitus tyrmäänki sulki.
Jalon töit' ei pakolla määräillä,
Ei suljeta mieheltä suuta;
Joll'ei vain vangita, murhata,
Ei keksitä keinoa muuta.
Sun hienon henkesi sulkevat
Näin yhteen roistojen kanssa,
Mut hengen kukkapa puhkeskin
Juur' siellä se umpustansa.
Ihanimmat laulusi kumpusihan
Sun henkesi tyrmässä tässä,
»La jeune Captive» on tehtynä näät
Ihan roistojen räyhännässä.
Niin tyynenä kuuntelet tuomion myös,
Joka teilattavaksi sun määrää;
Et orjistu koskaan seuraamaan,
Mikä alhaista on sekä väärää.
Syvä silmäsi syvemp' on entistään
Ja poskesi kalvakkaammat,
Vaan entistä jalompi katsees myös
Ja piirteesi voimakkaammat.
Kera lörpöttelevän Rogers'in
Sun kärrihin käydä suovat,
Läpi rahvaan taajahan tunkeuneen
Luo teilauspaikan he tuovat.
Syvä kaikkialla on hiljaisuus,
Kun nouset sä porraspuita,
Sua tuhannet katseet tähtäävät,
Ei huomata uhreja muita.
Jalon, kärsivän, säälivän katsees sun
Näkeväin niin selvähän luulen,
Niin nuorena pyövelin viereen käyt -- -- --
-- »On ferme» -- oven luota ma kuulen.
* * *
En tiedä kuinka tullut lien taas ulkoilmahan;
Näin kevät-illan hämärän, ja rusko taivahan
Valosta päivän juorus vain; ol' tyyntä, hiljaisaa,
Ja tunteet nuorta rintaani tuhannet kuohuttaa.
Kuin monta kuolon uhria on vapaus vaatinut,
Kuin monta miestä parhainta sen vuoksi uhrannut
Elonsa ruusut, toivonsa, henkensä kukkivan!
-- Voi kun on kallis kuitenkin edistys maailman!
Vapauden kultahe'elmät on hurmeella ostetut,
Vapauden kultakukkaiset verell' on kastetut,
Mut kaikki moiset sankarit ne raivaajoita on,
Nimensä heidän säilyttääkin muiston Pantheon!