Sali täytehen kansaa tulvii
Niin kilvalla kiirehtäin,
Sijan parhaimman ett' saisi,
Sais nähdä ja nähdyks näin.
Kaunottaret loistoisilla
Pukimillahan kiistailee,
Käsi hansikan verhoina pieni
Siro-viuhkalla viittailee.
Läpi kiikarin keskehen naisten
Tuoss' herrat ne tutkii nyt:
Kuka herttaisin, kuka kaunein,
Kenen suopeat silmäilyt.
Ja impi sen keksivi kohta,
Noin kääntyvi puolittain,
Punastuupi ja laittavi huulet
Yhä hurmaavammiksi vain.
-- Mut tuossapa laulajatarkin
Sulo-äänekäs ilmautuu:
Kuin keijutar eespäin väikkyy,
Hymynaurussa viehkeä suu.
Ja hän katsovi kansaa kohden,
Ihan tyyni ja huoleton on,
Vaikk' tietää, että on yksin
Hän kiintänyt huomion.
Sävel alkavi ensiks hiljaa
Värähdellen ja uinaillen,
Vaan kohtapa kuin satakielen
Liverryksenä helmeillen.
Jo syttyvät mustat silmät,
Olentonsa jo tulta saa,
Elävyyttään intosa rinta
Tunteissahan aaltoaa.
Autuutta hän nuoruuslemmen
Laulussa nyt tulkitsee,
Miten nuortuvi intohimosta,
Koko hengen se hallitsee.
Mut nuoruus rientävi tietään,
Kaipausta se jättää vain,
Pois häipyvi lemmen into
Pian muistona ruskottain.
Tätä laulajatar kuvatessaan
Taas ääntähän vaijentaa,
Värähdellen se kaihoa kertoo,
Kunis heikkona pois vajoaa.
Ja kun ukkonen äkkiä puhkee
Nyt suosio irralleen:
Alttiiksi hän tunteen kielet
Oli saattanut laululleen.
Yhä raivoo suosion myrsky,
Yhä häntä nyt huudellaan;
Kun syttyvi tunteet kerran,
Vähitellen ne tyyntyy vaan.
Mut turhaan vuottavi kansa:
Pois riensi jo mainio maan,
Hän ulkona vilpastuttaa
Sydäntulta ja -tunteitaan.
Oman nuoruutensa hän kertoi,
Oman lauloi rakkauden:
Siks lämpö ja into ja voima,
Siks kyynele kaipauksen.