Sokko on sallimus,
silmitön kohtalon vaskinen valta.
Mies voi sen muuttaa,
jos tulen ryöstää hän voi taivahalta.
Rautakin raukeni,
sallimus ahjossa sankarin suli,
kun tarmo takoi,
leimusi korkea, kirkas tahdon tuli,
Ken kipunaisen
rintaansa saanut on tuon tulen tuiman,
saa ei hän rauhaa,
rientää hän viemänä vihurtuulen huiman,
pyhä pyörremyrsky
hänt' yhä eespäin yöt päivät ajaa;
aarnihongan alle
saattaa hän pysähtyä tekemähän pajaa.
Sydän hällä sytee
kuunnellen kesä-yötä ääretöntä yksin,
pois povi palaa
istuen naisen nuoren kera ystävyksin;
saattaa hän viipyä
vierellä kultaisten riemujen maljan,
silmä kauas katsoo
keskeltä heiluvien hetkien naljan.
Taikka hän tarpoo
syys-yötä synkkää, maantietä mieron,
tuntee hän kodin,
muut missä tuntevat kylän kolkon, kieron.
Tuska häll' on ainainen,
mutta myös ainaisen teon tulihurma,
Kuolo häll' on kumppani,
ystävät elon lyhven ajatus ja--surma.
Painavat palkeita
pyrkimys sekä usko ihmiskuntaan uuteen;
kohottavat kouraa
kuolevaisen kaukomielet kuolemattomuuteen.
Jos käsi uupuu,
uuvu ei unelmien kirjokipinä-lento;
usein on maailman
syttänyt hehkuvan hengen säen hento.
Tuli! sua kiitämme
kaikesta, mikä meidät ihmisiksi nostaa,
tiedosta, taidosta,
tarmosta, joka iskut kohtalon kostaa.
Tuli, meissä pala!
Ihmisten mantereeksi maailma muovaa!
Jumaluus julma,
ole meissä lempeä, laula virttä luovaa!