Ne hienot sielut, ne hienot sielut,
ne leijaa täällä, ne leijaa siellä,
ne saavat sauhua, pölyä niellä
ja alla taakkojen taivaltaa.
Me kuulemme, kuinka ne vaikeroi
ja kuin niiden kuoleman huokaus soi,
mut uskoa voi
niin hienoiksi niit' emme milloinkaan,
kunis näämme ne sortuvan multahan maan.
Me seisomme silloin partaalla haudan
ja huokaamme: »Ah, oli outoa tää,
niin surullista,
niin murheellista,
kun tietty ei,
kenen kuolema vei,
ja että hän oli niin hieno sielu.»
Ja kyynel kastavi silmälaudan.
Mut tuonen nielu
näin meille vastahan irvistää:
»Vain sortuen,
vain murtuen
tuo itsensä ilmi hieno sielu.»