Mitä elin on? — kysyy warmaan se lukija, joka ei entuudesta ole
tutustunut siihen aineksen, josta tämä kirjanen puhuu. Ei olisi
waikeata lyhyesti wastata kysymykseen; waan peljättäwä on, ettei
semmoisesta wastauksesta tultaisi entistä paljoa wiisaammaksi.
Juuri wastauksen lyhyys tekisi nimittäin asian epäselväksi tahi ei
ainakaan täydellisesti ymmärrettäwäksi. Sen sijaan tahdomme muutamien
jokapäiwäisestä elämästämme tunnettujen seikkojen johdolla koettaa
tehdä ymmärrettäwäksi, mitä tällä sanalla tarkoitetaan.
Jokainen on lapsuudestaan syönyt lusikalla ja wuoleksinut weitsellä.
Olemme nähneet naisten ompelewan waatteita silmäneulalla ja neulowan
sukkaa muutamilla teräspuikoilla. Eikä ole kellekään tietämätöntä, että
käsityöläiset työssään käyttäwät useita wälikappaleita eli työaseita,
salwumies kirwestään, nikkari höylää ja seppä moukaria. Tämmöisillä
_yhdenkertaisilla työaseilla_ ei kuitenkaan woi aikaansaada muuta kuin
yksinkertaisia töitä, ja useinpa ainoastaan suurella waiwalla. Mutta
jokainen tietää myöskin monimutkaisempia työaseita löytywän, joita
olemme kokemuksen ja miettimisen kautta oppineet tekemään, ja että nämä
usein tekewät meille moninkertaisesti suurempaa hyötyä kuin edelliset.
Niin kerrataan lankaa kyllä helposti paljaalla kädellä, waan kuitenkin
paljoa helpommin wokilla; ja useat henget, kukin wokillaan, eiwät woi
läheskään työskennellä kilpaa sen kanssa, joka käyttää yhtä ainoata
kehruukonetta tehtaassa.
Kaikki semmoiset _yhdistetyt työaseet_ owat monesta osasta, joilla
osilla kullakin on määrätty tehtäwänsä. Jos näitä osiaan monta, ja
jos ne owat erinkaltaisia, niin sanomme koko laitosta koneeksi. Niin
on esimerkiksi wokissa poljin, pyörä ja kehrä; tuulimyllyssä siiwet,
nawatti, hammasratas ja yksi tahi useampia paria kiwiä. Ei yksikään
näistä osista woi yksinään kerrata lankaa tahi jauhaa jauhoja; waan kun
kaikki auttawat omalla tawallansa, tekee koko kone työtä ja antaa hywää
tawaraa.
Nyt tiedämme kaikki, etteiwät koneet käy itsestään; sillä wokkia täytyy
polkea, mylly tarwitsee tuulta tahi wesiwirtaa, kelloa täytyy wähän
wäliin wetää, ja höyrykone waatii polttopuita ja wettä, sekä hoitoa
monessa muussa suhteessa. Kaikkea tätä hankkia ja siitä pitää huolta
on koneen mahdotonta, waan se seisoo liikkumatta, kunnes me annamme
jonkun _käytinwoiman_ waikuttaa siihen; ja se seisahtuu, ellemme katso
että kaikki on säntillään. Ellei erittäin suurta käytinwoimaa tarwita,
riittää meidän oma woimamme, esimerkiksi käsikiweä pyörittämään tahi
wenhettä soutamaan. Mutta jos suurempaa woimaa on tarpeen, käytämme
sitä warten wetoelaimiä, esim. auran edessä, tahi tuulta ja höyryä
niinkuin esim. alusten käymistä warten.
Siis on todellakin wäärin sanoa, että koneet yksinään tekewät työtä,
koskapa oikeastaan me ihmiset teemme työtä käyttämällä konetta
yhdistettynä työaseena — aiwan samoin kuin käytämme yhdenkertaista
weistä tahi wasaraa. Ja kun olemme lopettaneet työmme yhdellä
työaseella, panemme sen syrjään tahi jätämme sen, sekä otamme esille
toisia työkaluja, joita työssämme tarwitsemme.
Mutta toisia hywin moniosaisia työaseita löytyy, joita me joka päiwä
käytämme woimatta niitä samalla tamoin panna pois. Meidän täytyy
kätkyestä hautaan saakka kantaa niitä mukanamme. Mistä syystä? Syystä,
että ne owat _osia meidän omasta ruumiistamme_. Tawallisesti me
emme nimitä niitä työaseiksi, waan todellakin ne owat työaseita eli
työnwälikappaleita. Jos nimittäin sanomme myllynkiwiä työaseiksi,
joilla jauhamme jauhoja, miks'emme samalla tawoin sanoisi hampaita
pureksimis-aseiksi, koska me niillä jauhamme rawinnon hienoksi,
ennenkuin nielemme sen. Jos sepän pihdit owat työase, jolla hän pitää
tulikuumaa naulaa alaisimella, miks'ei ole oma kätemme työase, jolla me
pidämme kiinni kylmää naulaa, kun se lyödään seinään.
Samoin kuin koneen erityisillä osilla on määrätyt tehtäwänsä, kun koko
kone on käymässä, niin on myöskin ruumiimme osilla kullakin toimensa
täytettäwänä. Ja woidakseen täyttää tarkoitustaan, täytyy samojen osien
kuulua itse ruumiisen. Niin eiwät muutamat ulos temmaistut hampaat eoi
yksinään pureksia leipää, eikä silmä näe mitään, jos se on eroitettu
ruumiista. Siis on myös tässä sopuinen yhdessäwaikutus osien kesken
tarpeen; muuten ei kokonaisuus tee tehtäväänsä, s.o. ruumis ei pysy
elossa.
Woi siis jossakin merkityksessä sanoa ruumiimme olewan hymin
moniosaisen koneen. Mutta kuitenkaan se ei todella ole yksistään kone,
waan jotakin ylewämpää. Koneita woimme ottaa hajallensa ja taas panna
kokoon, waan ruumiin tärkeimmät osat omat eroittamattomat niin kauan
kuin eloa kestää. Jos koneen osa kuluu, niin pannaan uusi samanlainen
sijaan; eläwätä ruumista sitä wastoin ei woi sillä tawoin paikata, waan
se woi sen sijaan panna itsensä kuntoon, sitä myöten kuin se kuluu.
Kone tarwitsee jotakin, joka panee sen käymään, tarmitsee käytinwoimaa;
waan eläwä olento elää ja liikkuu, jos niin saa sanoa itsestään, ja
woi itse hankkia tarpeensa. Sanalla sanottu: kone on _eloton kappale_,
ruumiimme taas on _eläwä olento_. Jälkimäinen woi osoittaa omaa
itsewaraista toimintaa, ja on pienimpiin osiinsa saakka sanomattoman
monimutkaisempaa rakennusta kuin oiwallisimmat koneemme.
Jos olemme selwään käsittäneet sen, mikä nyt on sanottu
wälikappaleista, koneista ja koneen osista, sekä eläwistä kappaleista
ja niiden erityisistä osista, niin tiedämme myös likipitäen mitä
elimellä ymmärretään. Suomalainen sana elin on tietysti niinkuin
moni muu sana myöhempinä aikoina keksitty, kun uusi käsite oli
määrätyllä sanalla lausuttava. Se pääte, jolla se on johdettu sanasta
“elän”, ilmoittaa sen olewan tekemisen wälikappaleen nimityksen ja
tarkoittawan elämisen wälikappaletta. Se rajoittuu siis merkitsemään
eläwää wälikappaletta eroitukseksi hengettömistä, ja _elimiä owat
siis ne wälikappaleet eli työneuwot, jotka owat eläwän ruumiin osia,
ja joilla on määrätty tarkoitus täytettäwänä koko ruumiin eduksi_. Ja
koska eläwällä olennolla on semmoiset wälikappaleet, elimet, elonsa
eri tarkoituksia warten, sanomme sen ruumista elinrakennukseksi eli
_elimelliseksi_.
Oppiaksemme tuntemaan jonkun _ruumiin rakennuksen_ menettelemme melkein
samalla tawalla kun tutkiessamme koneen rakennusta ja luontoa. Otamme
sen hajalleen määrätyssä järjestyksessä, osa osalta, ja elin elimeltä,
sekä otamme siinä määrin niiden asemasta ja keskinäisistä suhteista
toisiinsa. Veikkaamme sittemmin wielä yksityiset elimet kappaleiksi,
saadaksemme tietää jotakin myöskin niiden sisällisestä luonnosta. Jo
ensimmäisessä hajalleen otossa kadottaa elimellinen olento henkensä,
emmekä woi — samoin kuin konetta tutkiessamme — yhteenliittää ja
entiseen kuntoonsa saattaa ruumista; elinrakennus on ja jääpi
kuoliaaksi. Tutkimisessamme saamme siis todellakin ainoastaan tietää
minkä kaltainen kuollut, waan ei mimmoinen eläwä ruumis on. Waan koska
elimet, niinkuin jo näkee teurastetusta eläimestä, ei niin äkkiä muutu
kuoleman jälkeen, saamme siitä kaikessa tapauksessa kuwan myös elämien
elinten asennosta, ulkonäöstä ja rakennuksesta. Se on tämä meidän
tietomme, joka on yhdistetty yhdeksi tieteeksi, jolle on annettu nimi
_anatomia eli oppi elimellisten olentojen ruumiin rakennuksesta_.
Tietomme tästä on sangen lawea, waan kuitenkin wähäinen katsoen
kaikkeen siihen, mikä woidaan oppia, sillä joka päiwä ilmautuu uusia
kysymyksiä. Jos kuitenkin asia on oppia tietämään ainoastaan yleiset
pääseikat esim. jonkun kotieläimen ruumiinrakennuksesta, niin ei
tämmöinen tutkiminen tuota suuria waikeuksia; sillä jo tawallisessa
teurastuksessa woipi saada nähdä tärkeimmät elimet. Mutta oppiaksemme
tuntemaan kaikkien pienten eläinten luonnon ja rakennuksen sekä
tarkoilleen saadaksemme selwän elinten rakennuksen yksityisseikoista,
on meillä paljo ja suuria waikeuksia woitettawana, waan näistä
kuitenkaan ei ole aikomuksemme puhua.
Waan wielä waikeampaa on perinpohjin oppia tuntemaan elimiä niiden
toiminnassaan, niiden tehtäwiä ja sitä tapaa, jolla ne näitä täyttäwät,
sanalla sanottu, elinten elonilmauksia. Tähän tarkoitukseen ei
kelpaa kuollut ruumis, waan ainoastaan eläwä. Täytyy ottaa waarin
kaikesta, mikä tapahtuu elimellisissä olennoissa elontoiminnan ollessa
heillä häiritsemättä käymässä; ja on sitä paitsi tarpeellista tehdä
kaikenlaisia kokeita, miten elo pitkittyy erinkaltaisten ulkonaisten
waikutusten alaisena. Sangen paljo on jo tässä suhteessa saatu tietää,
waan wielä on jäljellä sanomattoman paljo tutkittawaa. Kaikki, mikä
tässä on tiettyä ja edelleen saadaan selwille, yhdistetään yhdeksi
erityiseksi tieteeksi; me annamme sille nimeksi _fysiologia eli oppi
elimellisten olentojen elonilmauksista_ sekä heidän _elonsa_ ehdoista.
Molemmat tieteet, anatomia ja fysiologia, näyttäwät selwästi, mitä jo
pintapuolinen katseleminen opettaa meille, että kaikki eläwät olennot
owat paljoa enemmän moniosaisia kuin ne kappaleet, joilla ei ole eloa,
esim. metallit ja kiwet. Jos lyöpi kiwen kappaleiksi, niin tulee
näkymään, ettei osat suinkaan ole olleet elimiä eli elonwälikappaleita
kiwelle, sillä kaikki osat owat jokseenkin toistensa kaltaisia.
Toisella palasella ei ole muuta tarkoitusta kuin toisellakaan; woisipa
wielä paremmin sanoa ett'ei niillä ole ollut mitään tarkoitusta
ollenkaan koko kiwen suhteen; sillä kimessä ei ole ollut eloa. Ja sitä
paitse on kiwi muodostunut paljoa yhdenkertaisemmista aineista kuin
elimellinen olento. Todellisten elinten puutteensa wuoksi sanotaankin
kiwiä ja metalleja _elimettömiksi kappaleiksi_; eläwiä olentoja sitä
wastoin sanomme _elimellisiksi_.
Mutta elimelliset kappaleet eimät suinkaan ole kaikki hhdenmoisia; me
huomaamme niissä pääryhmiä, jotka omat MarsinaiscSti erinkaltaisia. Jo
mähäiuen silmäys ympärillämme olemaan maailmaan antaa meidän huomata
erilaisuuksia. Ja nämä erilaisuudet omat paljoa suuremmat kuin kukaan,
joka ei ole ottanut määrin siitä, moi aamistaa.
Kaikki olemme huomanneet eroitukscn kaswien ja eläinten
wälillä. Jos wertaa keskenään ainoastaan yleisesti tunnettuja
täydellisemmin muodostuneita lajia näistä kahdesta niin sanotusta
luonnonwaltakunnasta, esim. pihlajaa ja hewosta, niin täytyy luulla
eroituksen kaswien ja eläinten wälilla olewan niin suuren, ettei mitään
sekaannusta woi tulla kysymykseen. Onhan pihlajalla juuret, runko,
oksia, lehtiä, kukkia ja marjoja, se on kiinni maassa, ja sen oksat
liikkuwat ainoastaan tuulen awulla. Sitä wastoin on hewosella suulla
ja silmillä warustettu pää, sekä neljä jalkaa, joilla se woi wapaasti
juosta; ja se ymmärtää hirnumisellaan ilmoittaa kaipaawansa kumppaneja
laitumella. Mutta jos wertaamme taas muutamia toisenkaltaisia kasweja
ja eläimiä, jotka eiwät ole niin täydellisiksi kehittyneitä, on
asian laita kokonaan toinen. Monta todellista eläintä, jotka eläwät
meren sywyydessä ja siitä syystä eiwät ole niin yleiseen tunnettuja,
woi ensi hetkessä helposti luulla kasweiksi, kun toiselta puolen
monta alhaisempaa kaswia helposti woi pitää eläiminä. Onpa niin,
ettei waillinaisimmin muodostuneista elimellisistä olennoista woi
ollenkaan warmuudella päättää, kuuluwatko toiseen tai toiseen luonnon
waltakuntaan. Näemme siis elimellisten olentojen olewan sanomattoman
erinkaltaisia. Meidän ei siis tule kummeksia sitä, ettei wielä
läheskään tunneta niitä kaikkeja, wielä wähemmin, ett'ei ole tutkittu
niiden rakennusta ja toimia.
Elimettömät ja elimelliset kappaleet tekewät yhteensä koko sen
luonnon, jonka me tunnemme, ja jossa me elämme. Sa luonnon esineet
jaetaan kolmeen suureen n.k. waltakuntaan, _kiwikunta, kaswikunta
ja eläinkunta_. Aikomuksemme ei suinkaan ole tässä puhua kaikista
elimellisistä kappaleista, waan me jätämme kokonaan sikseen miten
kaswit owat yhdistyneet juuresta, warresta, lehdistä, kukista ja
hedelmistä. Emme tahdo ottaa edes koko eläinkuntaakaan puheen aineeksi,
sillä eläimet owat niin erinkaltaisia ja useimmat wähän tunnettuja
lukijalle. Aikomuksemme on tässä puhua ainoastaan korkeampien eläinten
elimistä, niitten, joilla on luita ruumiissa, ja jotka tästä syystä
owat saaneet nimen luurankoiset eläimet. Niitten joukosta tulemme
erittäin puhumaan imettäwäisistä eläimistä, jotka synnyttäwät elämiä
sikiöitä ja imettäwät niitä. Kaikkein lähinnä tarkoitamme ihmisen omaa
ruumiin rakennusta, koska meidän etupäässä tulee tuntea pääseikat siitä.
Ennenkuin käymme selittämään ruumiin elimiä, tahdomme kuitenkin wielä
muistuttaa muutamista kokemuksista jokapäimäisestä elämästämme ja
sowittaa ne aineesemme. Mistä syystä on käsityöläisellä niin monta
eri lajia työaseita, jotka kuitenkin tarkoittawat melkein samanlaisen
työn tekemistä; esim. erilaisia näpittimiä, talttoja, weitsiä,
wintilöitä, j.n.e.? Eikö olisi selwempää ja eikö tulisi huokeammaksi,
kun olisi yksi ainoa kutakin lajia ja niin wähän erilaisia työaseita
kuin mahdollista, jotka sen sijaan olisiwat niin tehdyt, että niillä
woist tehdä kaikkia jokseenkin samankaltaisia töitä? Ei suinkaan.
Sillä kuta mutkaisempaa kysymyksessä olewa työ on, sitä helpompaa on
sille, jonka tulee tehdä se, jos hän eri käsitempuissa woi käyttää
työaseita, jotka owat waseti sitä warten laitettuja. Waikka on helppoa
leikata poikki puikkoa weitsellä, niin olisi waikeata samalla aseella
kaataa suurta puuta; sitä wastoin on kirwes wiimeksi mainitussa työssä
werrattoman hyödyllinen. Samoin woisi kyllä weitsen terälläkin wuolla
lautaa sileäksi, waan työ onnistuu helpommasti ja paremmin, jos
siinä käytetään omituista työasetta, höylää. Siis huomaamme meille
olewan hyötyä siitä, että meillä on useampia työaseita kukin sopiwa
tarkoitukseensa sillä waiwa tulee wähemmäksi ja työ paremmaksi.
No niin; luonnossa on asian laita aiwan sama. Eläimillä on nimittäin
myöskin eri elimiä eri toimituksia warten. Jos linnun tulee liikkua
wedessä tahi maassa, käyttää se jalkojaan, ilmassa taas käytetään
siipiä. Ottaakseen kiinni hiirtä käyttää kissa käpäliänsä, waan
raastaakseen saalistansa, siihen sopiwat hampaat erinomaisen hywin.
Kun sillä tawoin työ on tullut jaetuksi useammalle eri elimelle
eli ruumiin työaseelle, on myöskin koko elimellinen olento tullut
täydellisemmäksi. Seuraawassa tulemme näkemään lukuisia esimerkkejä
semmoisen työnjakamisen eduista. Me tulemme näkemään, että kuta
enemmän elin sillä tawoin on tullut wapautetuksi kaikesta paitse
omasta toimituksestaan, sitä paremmin täyttää se toimensa, ja sitä
mahdottomammaksi tulee elimelle tehdä mitään muuta. Sillä elin woi
täyttää tämän toimensa juuri koska sen rakennus on waseti sitä warten
sowitettu.
Tehtäwänsä takia täytyy muutamien elinten olla kowia, esim.
hampaiden ja luiden, toisten taas pehmeitä ja notkeita, niinkuin
kielen. Semmoiset omaisuudet riippuwat tietysti siitä aineesta eli
niistä rakennustarpeista (jos niin saa sanoa), joista kukin elin
on muodostunut. Kuinka eri tawalla hywänsä kaikki elimet owatkin
rakennetut, löytyy kuitenkin kaikissa ainoastaan hywin wähän erilaisia
vakennusaineita. Nämä owat joka elimessä määrätyllä tawalla toisiinsa
sisään kudotut, samoin kuin myös kankaassakin täytyy tarkkaan järjestää
langat, jos mieli on saada hywää waatetta. Näitä eläwiä rakennusaineita
elimissä sanotaankin ruumiin kudoksiksi.
Näitä kudoksia on hywin tarkkaan tutkittu, ja silloin huomattu, että
ne erilaisuuksista huolimatta kuitenkin kaikki owat yhdistyksiä
aiwan pienistä pyöreistä kappaleista, joita sanotaan _soluiksi_,
ja rihmoista, joita sanotaan _syiksi_. Mutta nämä kappaleet owat
niin pieniä, että täytyy käyttää hywin suurentawia lasia ollenkaan
woidakseen nähdä niitä.
Jokaisella elimellä on, niinkuin sanottu, määrätty tehtäwä täytettäwä
kokonaisen hywäksi. Katselkaamme siis mitkä nämä tehtäwät ylipäänsä
owat. Etupäässä on ruumis, niinkuin kaikki tiedämme, woimissaan
pidettäwä, s.o. sopiwaa rawintoa on tuotettawa kaikille kudoksille ja
elimille. Tämä on useampain elinten tehtäwä, joita elimiä sanotaan
rawintoelimiksi. Myös kasweilla on semmoisia, ja, koska juuri rawinnon
otto on näille tärkeimpiä ja enimmin niiden luontoa osoittawia
tehtäwiä, on rawintoelimiä ylimalkain kutsuttu kaswillisiksi elimiksi.
Kun kaswi siis tuskin pääsee muulle kannalle, kuin ylläpitämään
itseään, ei eläimellä ole ainoastaan tämä kyky, waan wielä muita
paljoa täydellisempiä. Eläin woi liikkua mielensä mukaan omituisten
elinten, liikunto-elinten, awulla. Eläin woi tuntea waikutusta siitä,
mikä tapahtuu maailmassa sen ympärillä, sekä käsittää sitä ja miettiä
sitä. Niitä elimiä, jotka tekewät eläimen kykenewäksi tekemään kaikkea
tätä, sanotaan eläimellisiksi elimiksi. Lopuksi tiedämme että kaikkien
eläwien olentojen kerran täytyy joutua katoawaisuuden, kuoleman,
waltaan. Ne kuolisiwat siis kohta kokonaan pois maan päältä, ellei
ne sitä ennen siittäisi siköitä. Ne elimet, jotka täyttäwät tämän
tehtäwän, owat nimeltään siitoselimiä.
Koska rawintoelimet owat pääehtona koko ruumiin elolle, tahdomme
ensiksi tarkastaa niitä.
Niinkuin tietty on, ei käy laatuun että on paljaita menoja eikä
ollenkaan tuloja. Täytyy panna polttopuita höyrykoneesen, jos se on
pidettäwä käymässä, pelto on lannoitettawa, että antaisi wiljaa, ja
leuoistaan lehmä lypsää.
Se on juuri ruumiin menoja ja tuloja, joista n.k. rawintoelimien tulee
pitää huolta. Jos hetken ajattelemme omia tulojamme ja menojamme,
muistamme että ne usein owat monta eri laatua. Tulot woiwat olla
puhdasta rahaa, päiwätöitä, pellon wiljaa, eläinten työtä, karjan
tuotteita, j.n.e. Menot woiwat olla weroja ruunulle, ruokawarojen
ostoja, palwelijoiden palkkoja, kymmenyksiä ja semmoista. Aiwan samalla
tawoin tarwitsee oma ruumiimme ottaa sangen erilaisia aineita, niinkuin
ruokaa, juomaa, ilmaa y.m. On helposti ymmärrettäwää, ettei ruumis
ottaakseen sisäänsä niin erilaisia aineita woi tulla toimeen yhdellä
ainoalla wälikappaleella kaikkia warten, waan tarwitsee useampia. Koko
työ erilaisten tulojen ja menojen kanssa on sentähden jaettu eri osiin,
ja jokainen pääasiallinen osa on annettu erityiselle elimelle.
Ruumiimme etewin tulo on se _rawinto_, jonka otamme siihen, ruoka ja
juoma. Puhukaamme sentähden ensiksi niistä rawinto-elimistä, jotka
toimittawat rawinnon käyttämistä ruumiin hywäksi.