Tyttö istui illansuussa ikkunan luona ja lauloi kaikki laulut, jotka
hänen mieleensä juolahtivat. Kertoivatpa ne sitten ilosta tai surusta,
niin kuului niissä hänen laulaminaan ylinnä vain olemassaolon autuus.
Äiti pysähtyi askareissaan ja kysäsi naurahtaen: »Mitä lintuni on
saanut, kun noin kauniisti laulaa»? »Kuule, äiti, kun kuiskaan, sillä
se on suuri salaisuus: — sain sydämen. Me tulimme sattumalta vastakkain
kylän laidassa siellä suuren pihlajapuun alla. Aijoin mennä ohi, mutta
hän tarttui molempiin käsiini ja katsoi minua silmiin. Taisimme seistä
kauankin niin. Silloin sen sain. Ei hän kylläkään mitään virkkanut.
Minä kuulin vain kuinka hänen sydämensä hurjasti löi ja hänen silmänsä
sanoivat: »Se on kokonaan sinun».
»Sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän ja minä, ja minäkin tulin sen
vasta tänä aamuna tietämään. Sentähden viivyin niin kauan vihdaksia
taittamassa, sentähden vain nauroin enkä puhunut mitään, kun
ihmettelit, äiti, miten se niin _kauan_ kesti.»