Vasta sinun avaimesi sopi minun sydämeni lukkoon. Sitä olivat monet
ennen sinua koetelleet, mutta se ei ollut milloinkaan auennut. Ja minä
aloin uskoa, että suuri lukkoseppä oli sen aikojen alussa juuri minun
pientä sydänoveani varten takonut.
Sinä viihdyit hyvin minun sydämeni kammarissa ja se oli minun suurin
iloni ja _kyllin_ onnelleni. Mutta yhden unohdin, — ettei se kenties
kestäisi ikuisuutta. Unohdin maan ja maan katoovaisuuden lain. Muistin
vain taivaan ja taivaisen lain.
Vasta kun menit, huomasin minä erehtyneeni ja muistin maisen lain.
Muistin, että kukka syntyy — vain kuollaksensa, että maiset ystävät
tulevat — vain mennäksensä. Ja muistin, — että maasta juurruimme
_mekin_. Muistin, että harhaa oli taivas, totta vain maa, — ja itkin
sitä.
Miksi menit, en tiedä, sen vain tiedän, että mennessäsi paiskasit
sydänoveni niin lujaan kiinni, että en sitä minä itsekään ole
senjälkeen auki saanut, ja avaimet ovat sitä yrittäissä katkenneet.
Etkä sitä enään saisi — sinäkään. Sillä sinä särjit minun sydämeni
lukon sopimattomiksi kaikille avaimille.
Ensin odottelin minä lukon _murtajaa_ ja etsin häntä kaikkialta. Mutta
kaikki olivat vain _avaajia_, enkä minä ollut enään avattavissa.
Nyt on minun sydämeni kuin autio talo, jossa hämähäkit ovat kutoneet
verkkojansa nurkkiin, ja home seiniin viheriäänsä. Ja eniten kaikista
vastaantulijoista kaihdan minä nyt lukon murtajaa, — sillä pelkään,
että hän näkisi minun sydämeni kurjuuden ja kääntyisi inhoten pois, tai
astuisi säälistä sisälle.
Mutta avaajien kanssa tulen minä hyvin toimeen, sillä heidän avaimensa
eivät minun sydämeni lukkoon sovi. He seisovat ulkopuolella ja
kuvittelevat siellä sisällä kaikkien lamppujen loistavan ja onnenlaulun
soivan, — siksi että minä aina nauran. Ja he luulevat sen tulevan
sydämestä, — vaikka minä nauran vain peittääkseni yksinäisyyteni ääntä,
joka siellä ulvoo niinkuin tuuli autiossa talossa.
Nyt muistan minä maan ja maan katoovaisuuden lain. Mutta en ole osannut
unhoittaa taivasta, — koskapa sitä yhäti itken.