Villi vietti, joka oli väkevämpi kuin rakkautesi, heräsi sinussa
ja sinä tempasit minut syliisi, painoit hurjasti poveasi vasten ja
suutelit minua suulle. Katsoin peljästyneenä silmiisi. Ne olivat
kuumeiset ja oudot ja turhaan minä niistä _sinua_ etsin. Työnsin pois
sinut luotani kuin vieraan ja itkin hiljaa. Katsoit alta kulmaisi ja
virkoit: Sinä ikävöit jotakin.
Kyllä.
Jotakin entistä ystävääsi, joka oli sinulle enemmän kuin minä.
Niin.
Tartuit käteeni ja kysyit: Häntäkö?
Ei, en muista häntä nyt.
Ketä sitten ikävöit?
— Sitä sinua, jota ei nyt ole, vastasin hiljaa.
Silloin sinä peitit silmäsi ja käännyit pois.
— Ja kun ne uudelleen kohotit, löysin minä niistä jälleen _sinut_.