Hän otti minut vieraaksensa kuin kuningattaren. Tarjosi kotinsa
parhaimman istuimen ja pyysi, että kuvittelisin siinä olevan kullatut
puut ja purppurasilkistä kankaan. Istui itse pienelle jakkaralle
jalkaini juureen ja kysyi:
Sano, miksi minä sinulle tällainen olen?
En minä enään itseäni tunne.
Miksi en minä purista sinua povelleni, suutele huuliasi verille ja
työnnä sitten ovesta ulos? Tai miksi en paina kultaista sormusta
sormeesi ja ryöstä sinua omaisuudekseni?
Sellaiseksi minä itseni tunnen.
Miksi en tahdo sinuun kädellänikään koskea, silmiisi vain katson? Miksi
en tahdo sinua häkkiini pistää niin kuin pikku lintua ja pitää luonani
päivin ja öin? — Vaikka olen sydämeni kauneimman kamarin _sinun_
huoneeksesi nimittänyt, ja jokainen askeleeni voisi sanoa sinun nimesi
kuulleensa.
Sano, miksi minä sinulle tällainen olen?
En minä enään itseäni tunne.