Tänä päivänä me kuljimme rinnan, hän ja minä, syksyistä tietä pitkin.
Ja minun mieleeni tuli se päivä jona Natsarealainen Mestari ratsasti
Jerusalemiin. — Ja minä aloin hiljaa itkeä, niin kuin sinä päivänä Hän.
Me kuljimme rinnan, onnellisina kuin kaksi jumalaa. Taivas oli kirkas,
aurinko korkealla ja maailma kaunis ja olemassaolo ihanaa, — sillä
meidän rakkautemme oli hiljan herännyt. Syksyn viimeiset linnut
lauloivat sen kunniaksi, niin kuin joukot Hoosiannaa Davidin pojalle ja
puut heittelivät punakeltaisia lehtiä jalkojemme tallattaviksi, niin
kuin kansa kukkia Hänen tielleen. — Ja minä aloin hiljaa itkeä, niin
kuin sinä päivänä Hän.
Ystäväni kysyi kyynelteni syytä, mutta en tohtinut sanoa: Kerran
vielä huudamme tälle rakkaudellemme, jota me tänään juhlimme: ristiin
naulitse se! ristiin naulitse! Niin kuin kansa Jerusalemissa Davidin
pojalle. Sillä kaikki kaunis ihmiselämässä särkyy. Kaikki suuri
maailmassa ristiin naulitaan. Me ihmiset olemme vielä lapsia, jotka
rikkovat kauneimmat korunsa.
Ja kun ystäväni uudelleen kysyi kyynelteni syytä, vastasin vain, että
onnesta itkin.