Jokainen meistä luulee pystyvänsä arvostelemaan ja arvostelemaan mitä
tahansa. Me emme sitä varten tarvitse mitään tutkimuksia emmekä
henkistä koulutusta, kaikki on meille niin päivän selvää jo siitä asti,
kun opimme nimemme kirjoittamaan. Politiikka, taide, yhteiskunta j.n.e.
Sen vuoksi arvostelevatkin aina muita ne, jotka ovat nuorimpia, jotka
eivät mitään itse ole tehneet. Ruokatutti ja ällä-tikku ovat tiedon
lähde ja valtikka, ja se, joka viimeksi niitä on käyttänyt, on pätevin
lausumaan mielipiteensä kaikesta.
Ei meillä kenelläkään ole sitä suoruutta, joka oli kuuluisalla
ranskalaisella arvostelijalla Francisque Sarceylla, joka vastasi
kysyttäessä häneltä, miksei hän ollut lausunut mielipidettään
Dreyfus-asiasta: "Voidakseni lausua mielipiteeni täytyisi minun ensin
ottaa asiasta kummaltakin puolen täysi selko, ja siihen minulla ei ole
aikaa, sillä on muitakin asioita, joita minä paremmin ymmärrän. Sitä
paitsi ei minun tapani ole puhua asioista, joita en ymmärrä."
Hän ei varmaankaan ollut niin etevä kuin mitä me olemme, sillä me
osaamme puhua siitäkin, jota emme ymmärrä, ja siitä perusteellisemmin
kuin muusta.
Minä en voi käyttää tässä sanaa Te, sillä meitä arvostelijoita on
kaikkialla, en myöskään sanaa Sinä, sillä se voisi tuntua liian
persoonalliselta, ja silloinhan laskisin itseni joukosta pois. Parasta
on siis sanoa Me, ja kukin voi sen hiljaisuudessa lukea ikäänkuin
kirjoittaisin he -- ei isolla, vaan pienellä kirjaimella. Tuo Me-sana
onkin aivan yleinen, ota vain käteesi mikä lehti tahansa ja lue siitä
arvostelu miltä alalta tahansa.
Me emme tahdokaan ymmärtää toista, korkeintaan vain omaa itseämme --
emmekä aina sitäkään. Me emme näe toisen työssä hänen sieluaan, emme
anna sille arvoa. Me emme usko toisen sisälliseen vakaumukseen, emme
hänen elämäntehtäväänsä. Me näemme toisessa vain henkilön, joka koettaa
nousta meitä ylemmäksi, ja silloinhan hän on nuijittava alas.
Kun ihminen elää kolmea tarkoitusta varten:
1:o seuratakseen raamatun käskyä ja lisätäkseen kansaa,