Pian!
Pian hunnut haukkojen päästä!
Pian koirat irroittakaa!
Ja paikalla soimaan symbaalit!
Ylös, naiset haaremin! —
teko-unenne teidät paljastaa!
En teitä nyt sääli, säästä,
en kautta Allahin!
Nopeammin, soturit!
Nyt en siekailua siedä, —
miss' on miekka, — se päänne voi viedä!
Satuloikaa ratsut, nopeaan!
Mansur, kuin leimaus satulaan!
Sa lennä tie,
sana isälle vie:
jos tytär on poissa, kun ilta saa,
niin viljansa tulessa loimottaa!
On Miriâm luota nukkuvan
kera paennut nuoren rakastajan!
Pian hunnut haukkojen päästä,
pian koirat irti ja soimaan symbaalit!
Avuks, mustat enkelit!
Mikä loitsu se ois,
joka karkurein jäljille viedä vois,
löis haukat silmiin petollisiin
ja koirat ratsujen sieraimiin!
Kuin tuli mua syö,
veri sakeana lyö,
ma verta himoan!
Ah, kaktuksen-varsin ruoskitan
ma karkurit eessä moskeijan
kun kolmas rukoushetki saa!
En armoa anna, en säästä!
Pian hunnut haukkojen päästä!
Pian koirat irroittakaa!
Näin Abd El Bekri ärjyy
ja itkussa naiset värjyy.
Ja haukat nuolina singahtaa
päin taivaan kantta korkeaa.
Miss' ikään karkurit kurjat lie,
pian turma ne vie.
— — —
Sillävälin laakeripuun alla
puutarhassa Miriâm rauhassaan
syöttää kädellänsä valkealla
— noutain hurskaan sydämensä mieltä —
nuorta, värisevää satakieltä,
pudonnutta äsken oksaltaan.
13.