Pois on Väinämöinen, loitos sousi
meren aaltojen hän lauleluun,
yläisihin taivosihin nousi
runon pursin päälle päivän, kuun.
Haipui sineen kauas airon tahti,
punapursi Väinämöisen vei.
Menee mahtajat, ei mene mahti.
Katos Väinämöinen, laulu ei.
Vielä kiertää Suomen vetten rantaa
kaiku Väinämöisen kanteleen,
metsäin humu hiljainen sen kantaa
valkein illoin yli maan ja veen.
Vielä on kuin kesäyötä käyden
näkymätön kannel humiseis,
mielenpolton kaipauksen-täyden
kultakielet julki soitteleis.
On kuin sitä linnunlaulu puussa
aroin äänin kaukaa säestäis,
on kuin kastehelmiin aamunsuussa,
taivaan pilviin siitä jotain jäis.
Siinä laulaa kaikki mainen kaipuu
ylös valoon, iäisyytehen,
aallon rantaan, joka loitos haipuu,
virran kaipuu kauas merehen.
Laulun perinnöksi lähtiessään
Väinämöinen jätti lapsilleen.
Sukupolvet kuulee syntyessään
aina uudestaan sen säveleen.
Niinkuin riemu soi se rinnassamme
taikka niinkuin itku iäinen,
itseämme on se omintamme —
virran kaipuu kauas merehen.
Säveleestä luomisvoimaa uutta
yhä uudet sukupolvet juo,
tähtein kirkkautta, ikuisuutta
juo hän, joka siitä kerran juo.
Kanna, laulu, aavistusten teitä
kaipuun pursin päälle päivän, kuun
Virran lailla vieös loitos meitä
suuren iki-meren lauleluun.