(Friedrich Hebbel.)
Hämyisen tienoon halki
ma myöhään ratsastin;
niin suruinen ja synkkä
ol' yö kuin sydänkin.
Luo harvain ystävien
mun aatos johti niin,
luo niiden, jotka multa
jo multiin peitettiin.
Soi ääni silloin, henget
kuin laulanehet ois:
sa nauti elämästäs,
se menee pian pois!
En tiedä, paimenpoika
sen liekö laulanut,
mut kummasti niin sieluun
se oli koskenut.
Sen kuulin kauan sitten
ma suusta ystävän.
Hän maljani joi silloin.
Nyt mullassa on hän.