Toukokuun 15 p:nä.
En tiedä, olenko sen jälkeen kuin aloin teille kirjoittaa, saavuttanut
enemmän rauhaa; mutta varmasti olen saanut helpoitusta.
Se johtuu siitä, että olen nyt löytänyt elämälleni rikasta
ajanvietettä; minä olin ilman sukua, yksinäni sekä siveellisessä että
aineellisessa suhteessa, milloin maaten haudalla, milloin itkien, aina
epätoivoissani, ja silloin yhtäkkiä löydän itselleni veljen.
Sillä minusta tuntuu, että te olette minulle veli; minusta tuntuu, että
tuo veli, jota minä en tuntenut, läksi pois Ranskasta ennenkuin minä
olin syntynytkään; minusta tuntuu kuin olisin odottanut häntä, etsinyt
lakkaamatta kaikkialta. Ja nyt hän on tullut tänne takaisin;
ilmaisematta itseään esiin astumalla ilmaisee hän itsensä äänellään.
Minä en häntä näe, mutta voin kuunnella häntä. En saata häntä
koskettaa, mutta kuulen hänen äänensä.
Te ette voi aavistaa, kuinka tuo maisema, jonka teidän kynänne niin
loistavasti väritti, on ajatuksiini syöpynyt. Älköön kiellettäkö
kaukonäön ihmettä: kaukonäkeminen on mahdollista! Tahtoni vakaan voiman
pakosta on se maisema tuossa edessäni, kuvastuen sieluuni aivan kuin
peiliin. Minä näen kaikki aamun punertavista uduista, jotka nousevat
kukkulan takaa, illan harmahtavien varjojen leviämiseen saakka; kuulen
kaikki, kukkasen äänestä, kun se avaa maljansa aamun kasteelle,
satakielen lauluun asti, joka kajahtelee yön yksinäisyydessä ja
hiljaisuudessa.
Ja minä näen kaiken tuon sellaisella tavalla, että jos minä joskus
joutuisin seutuun, joka piirinä silmienne eteen aukeaa, sanoisin: "Kas
tuolla ovat ne leimuavat kukkulat, tuolla lumiset vuoret, tuolla
hopeiset purot, tuossa silkkinauhana vierivä virta, tuossa
granaattipuut, tuossa laakerit, tuossa myrtit! Tämä, tämä se paikka
on!"
Ja minä näen myöskin erakkomajanne, puutarhamuurin takaa ylenevänä, ja
ikkunanne, jota jasmiinit ja viiniköynnökset verhoihinsa kietovat; ja
minä näen teidät itsenne valkeassa kammiossanne, polvillanne jalon
Kristuksen-kuvanne jalkain juuressa, rukoilemassa itsenne ja varsinkin
minun puolestani.
Sanokaa, ken on tuo kuningas, jonka muotokuva on kammiossanne, mies,
jota kohtaan te tunnette erikoista kunnioitusta, niin että minullakin
olisi saman kuninkaan kuva, että minulla olisi vielä lisää yksi
uskonto, yhteisenä teidän kanssanne.
Ja vielä: teidätkin, teidät itsenne tahtoisin nähdä... Oi, ainoastaan
ajatuksin; olkaa rauhassa. Sanoittehan minulle, ettei teillä enää ollut
olemassa entisyyttä ja ettei minun pitänyt tiedustella teiltä muuta
kuin nykyisiä ja tulevia asioita.
Jättäkäämme entisyys olemattomuuden helmaan, ja sanokaa minulle, minkä
ikäinen te olette, minkälaisten piirteiden nojalla minä luon itselleni
kuvan, joka on teidän näköisenne; sanokaa, milloin te asetuitte tuohon
erakkomajaan, sanokaa, milloin arvelette jättävänne lopulliset
jäähyväiset maailmalle.
Tahtoisin myöskin tietää, miten pitkä matka on välillämme. Onko se
mahdollinen laskea?
Te tunnutte minusta olevan niin hyvä, etten pelkää väsyttäväni teitä;
tunnutte minusta olevan niin oppinut, etten pelkää pyytää teiltä
mahdottomia.
Ryhdyn nyt ajattelemaan, mitä teidän vastauksenne mahtaa sisältää, ja
kun olen sen saanut, ajattelen jälleen seikkoja, joita se sisälsi.
Lähde, kallis kyyhkynen, lähde ja palaja pian!