Hyvästi!
Mutta miten oli Robertin laita?
Kate, joka oli taitava sairaanhoitaja, huomasi heti, että Copen
puukko oli iskenyt sangen vaarallisen haavan reippaaseen poikaan.
Mutta hengenvaarallinen se ei sentään ollut.
"Kyllä me hänestä terveen teemme", hän lohdutti Henriä joka kerta
kun tämä valitti, miten kauheata olisi, jos Robert hänen tähtensä
menettäisi henkensä. "Maltahan vähän aikaa, niin näet että minun
lehteni kyllä auttavat."
"Lehdillään", Kate tarkoitti jonkinlaisen leppäpensaan lääkitseviä
lehtiä, joita usein käytetään parannuskeinona Amerikassa. Näitä
lehtiä kasvoi myös Carrin saaressa, ja Kate sitoi niitä Robertin
haavaan.
Forbesin tila oli paljon vakavampi. Vaikka Kate kuten toisetkin pani
parastaan saadakseen hänet elpymään, hän kävi vain päivä päivältä
heikommaksi. Ja eräänä aamuna hänen taistelunsa päättyi, hän sammui
hiljaa ja rauhallisesti Katen käsi omassaan. Seuraavana aamuna hänet
haudattiin ranskalaisen merimiehen viereen, ja siitä lähtien kohosi
Carrin saaren pienellä kirkkomaalla kaksi ristiä.
Ensi työkseen tämän jälkeen Evans ja uudisasukkaat samoilivat
metsän ristiin rastiin saadakseen selkoa siitä, missä Rock ja Cope
kuljeksivat.
Copen he löysivät pian. Jokin luoti oli osunut häneen, sillä verisiä
jälkiä seuraten he saapuivat paikalle, jonne hän verenvuodon
heikentämänä oli kaatunut ja heittänyt henkensä. Mutta missä oli
Rock? He etsivät seudun läpeensä, mutta eivät tavanneet hänestä
jälkeäkään. Vasta kauan jäljestäpäin kävi aivan sattumalta ilmi, että
tämäkin rosvo -- viimeinen -- oli saanut surmansa. Evansin luoti oli
todella kaatanut hänet, ja syy hänen äkilliseen katoamiseensa oli se,
että hän oli pudonnut erääseen Williamin salahautaan. Sieltä Baxter
löysi hänen ruumiinsa, ja sinne se jätettiinkin. Samaan paikkaan
haudattiin myös Richardin ja Copen ruumiit.
Nyt kun lepo ja rauha taas vallitsivat saaressa, päätti pikku
yhdyskunta todenteolla ryhtyä suureen työhönsä, veneen korjaukseen.
Veneen, jossa Walston ja hänen kaksi toveriaan olivat purjehtineet
kuoleman maille, oli virta vienyt kappaleen matkaa alemmaksi. Siihen
sälytettiin nyt työkaluja, aseita ja ruokatavaroita. Sitten Evans,
Henri ja Baxter purjehtivat järven yli Itävirralle päin.
"Severnin" venettä ei ollut vaikea löytää. Se virui vielä samassa
paikassa, jonne se oli hinattu. Mutta pian huomattiin, ettei
venettä voitu saada purjehduskuntoon ilman hirsiä ja lautoja, joita
ranskalaisluolassa oli yllin kyllin. Evans ehdotti siis, että he
ensin tukkisivat veneen reiät niin hyvin kuin taisivat ja sitten
hinaisivat sen oman veneensä perässä kotiin, Seelanninvirtaa ylös.
Hänen suunnitelmansa miellytti suuresti Henriä ja Baxteria.
Innokkaasti ja uutterasti he kävivät tuumasta toimeen.
Ei ollut niinkään helppoa käsitellä suurta venettä, ja järvellä
ja Itävirralla oli Evansilla ja hänen tovereillaan monta vastusta
voitettavana. Mutta he _tahtoivat_ voittaa kaikki vastukset, sen he
olivat itselleen pyhästi luvanneet, ja lupauksensa he pitivätkin.
Eräänä iltapuolena purjehti pieni "laivasto" -- poikien vene ja sen
perässä "Severnin" suuri vene -- ylös Seelanninvirtaa myöten ja kävi
ankkuriin pienelle lahdelle ranskalaisluolan edustalle.
Kotona Evansin ja hänen venekumppaniensa saalis herätti suurta
riemua. Mutta yhtä suuri oli matkamiesten ilo, kun he kotiin
tultuaan saivat kuulla, että Robertin tilassa oli tapahtunut
ilahduttava käänne. Hän saattoi nyt hengittää kärsimättä tuskaa, ja
hänen voimansa alkoivat vähitellen palata. Tietysti ei vielä ollut
kysymystäkään siitä, että hän voisi olla jalkeilla, siivosti hän
sai pysyä vuoteessaan sillä aikaa kun hänen toverinsa ahersivat
veneenrakentajina.
Näytti vihdoinkin siltä että heidän toiveensa toteutuisi. Veneen
korjaustyö kävi hämmästyttävän helposti ja joutuisaan. Evans oli
tavattoman kätevä, ja reippaat pojat, sekä suuret että pienet,
olivat sellaisia apulaisia, ettei paremmista väliä. Varsinkin Baxter
oli kullan arvoinen: oli aivan samantekevää, mihin työhön se poika
ryhtyi, joka alalla hän oli yhtä pystyvä.
* * * * *
Mutta vaikka "kirvesmies Evans" ja hänen "oppipoikansa" uutteraan
ja hikipäässä työskentelivät, kului kuitenkin runsas kuukausi ennen
kuin vene oli niin hyvässä kunnossa, että sen saattoi laskea vesille.
Tammikuun kahdeksantena työ vihdoinkin päättyi ja kahden viikon
päästä oli aika ruveta kuljettamaan alukseen tavaroita, arveli Evans.
Henri ja hänen toverinsa olisivat kovin mielellään vieneet mukaansa
kaiken mitä he aikoinaan olivat "Eteenpäin"-laivasta pelastaneet.
Mutta siihen ei ollut riittävästi tilaa, täytyi valikoida ja hylätä.
Gordon piti huolen siitä, että kaikki ranskalaisluolassa säilytetyt
rahat otettiin mukaan. Tähän asti ne olivat olleet arvottomia --
suurinkin kultamöhkäle on arvoton autiossa saaressa. Mutta nyt, kun
aiottiin lähteä avaraan maailmaan, oli kyllä hyvä että taskussa oli
täysinäinen kukkaro. Moko piti huolen ruokatavaroista, ja Robert,
joka vähitellen oli parantunut, kokosi aseet, ruudin ja luodit ja sai
kuin saikin aikaan, että molemmat pikku tykit kuljetettiin veneeseen.
Ranskalaisluolan kirjavarasto, josta oli ollut niin paljon hyötyä
ja huvia näiden kahden vuoden aikana, otettiin useimmat kirjat
veneeseen. Samoin kävi keittiökaluston. Kaukoputkia, kompasseja ja
muita tärkeitä purjehdusvälineitä ei myöskään unohdettu.
William keräsi pienen valikoiman kalastusvälineitä, joista saattoi
olla hyötyä matkalla.
Lopuksi täytettiin puoli tusinaa pieniä tynnyreitä raikkaalla
jokivedellä ja ladottiin veneen pohjalle.
Helmikuun 3:ntena vene oli valmiiksi lastattu. Nyt he saattoivat
lähteä matkalle milloin tahansa.
Evans arveli, että he jo 5:ntenä, siis kahden päivän kuluttua,
voisivat heittää hyvästi Carrin saarelle, ja kaikki uudisasukkaat
tervehtivät hänen ehdotustaan riemastuneilla eläköön-huudoilla.
Helmikuun 4:ntenä päästettiin kaikki kotieläimet irralleen. Aitauksen
ovi avattiin ja -- samassa kiitivät guanakot, laamat, trapit ja muut
eläimet aika kyytiä metsään.
"Mokomatkin kiittämättömät elukat!" huudahti Garnett. "Toinen tekee
parastaan pitääkseen niitä hyvänä ja sitten..."
Niin, kiittämättömyys on maailman palkka!
Seuraavana päivänä koitti lähdön hetki.
Viimeisen kerran Henri ja hänen toverinsa kävivät molempien
merimiesten kukkivalla haudalla. Sitten kaikki astuivat isoon
veneeseen, joka oli lähtövalmiina pikkuvene perässään.
Robert istui perään Evansin rinnalle, joka hoiti peräsintä. Henri
ja Moko istuivat keulan puolelle hoitamaan purjeita. Toiset pojat
tarttuivat kukin airoonsa. Sitten irrotettiin kiinnitysköysi, airot
viilsivät tasaisesti vettä, ja uudisasukkaat purjehtivat pois
asuntonsa luota, jonka seinien sisällä he olivat viettäneet niin
monta kuukautta.
Matka Seelanninvirtaa alas kävi varsin hitaasti. Vasta myöhään
illalla vene saapui virran suulle. Evans piti viisaimpana käydä
ankkuriin ja vasta seuraavana aamuna lähteä merelle.
Kun päivä koitti, puhalsi navakka maatuuli, ja meri lepäsi saaren
suojassa tyynenä.
Kaikki purjeet nostettiin, ja tottuneella kädellä Evans ohjasi alusta
karien lomitse.
Ammuttiin tykinlaukaus, ja Englannin lippu kohosi ilmaan. Sitä
tervehti kolminkertainen eläköön-huuto.
Kun oli purjehdittu kahdeksan tuntia liukui vene salmeen Cambridgen
saaren luona ja kääntyi sitten pitkin Adelaiden saaren rannikkoa.
Viimeinen kärki Carrin saarta katosi näköpiiristä.