Yöllisen seikkailun jälkeen oli ainakin yksi asia selvillä: Walston
ei enää tästedes ainakaan yrittäisi petosta päästäkseen luolaan.
Kyllä hän nyt ymmärsi uudisasukkaiden keksineen, mitä hänellä oli
mielessä, ymmärsi senkin, että vain väkivalta saattoi heidät kukistaa.
Heti päivän valjetessa Evans ja kolme nuorempaa poikaa hiipivät
ulos luolasta vakoilemaan. Sumu peitti vielä paksuna veden, maat
ja nurmet, ja vasta sen hälvettyä neljä aamuvirkkua vakoilijaa
saattoivat oikein tarkastaa ympäristöä.
Kaikkialla oli hiljaista ja levollista. Tallin ulkopuolella
aitauksessa astuskelivat kotieläimet kaikessa rauhassa pureskellen
ruohoa. Ei Pankaan näkynyt mitään erityistä vainuavan.
Vain lukuisat jäljet pehmeässä maassa luolan edustalla kertoivat
yöllisestä taistelusta ja vaarasta. Niistä saattoi selvästi nähdä,
että Walston joukkoineen oli kuljeksinut oven ulkopuolella valmiina
syöksymään uudisasukkaiden majaan heti kun Rock ja Forbes olivat
antaneet ennakolta sovitun merkin.
Evans tutki tarkoin maaperän päästäkseen selville, oliko missään
verisiä jälkiä. Mutta niitä ei ollut. Rock oli siis päässyt ehein
nahoin pakoon.
Mutta missähän heittiöt nyt oleskelivat? Miltä puolelta he nyt
aikoivat rynnätä "linnoituksen" kimppuun. Näihin kysymyksiin eivät
jäljet antaneet minkäänlaista vastausta. Evans ja hänen seuralaisensa
tulivat pian siihen tulokseen, että oli viisainta jättää koko
vakoilemisretki. Paljon parempi oli palata kotiin ja kuulustella
Forbesia.
Kunpa hän vain puhuisi totta.
"Puhuu, puhuu kylläkin!" arveli Gordon. "Tottapa häneen on hiukan
vaikuttanut se, että hän oli aivan kuoleman kynnyksellä. Ellei hän
ole peräti paatunut pahantekijä, hän ymmärtää varmasti voivansa
sovittaa osan rikoksestaan kertomalla meille, mitä tietää toisten
suunnitelmista."
Evans meni heti siihen huoneeseen, missä Forbes makasi sidottuna. Hän
irroitti siteet ja antoi miehelle luvan mennä arkihuoneeseen. Sitten
hän sanoi muitta mutkitta:
"Näet, että olemme olleet teitä viisaammat, Forbes! Sinun ja Rockin
inhottava petos epäonnistui perin pohjin. Mutta meidän on vielä
saatava tietää vähän Walstonin aikeista. Ja niistä sinun on nyt
kerrottava meille."
Vangittu merimies ei avannut suutaan. Hän seisoi ääneti ja tuijotti
eteensä.
Silloin astui Kate hänen luokseen ja sanoi ystävällisesti auttaakseen
häntä:
"Kuulepas, Forbes. Silloin kun sinä Severn-laivassa sait toverisi
säästämään henkeni, sinä osoitit, että sinulla on sydän paikallaan.
Älä nyt anna itsepintaisuuden ja kovasydämisyyden vallita. Auta
meitä, kuuletko! Pelasta näiden reippaiden poikien henki, kuten
pelastit minunkin henkeni."
Forbes ei vieläkään vastannut sanaakaan.
Mutta silloin Evans otti hänet koville ja alkoi kuulustelunsa kuin
paraskin tuomari.
"Mitä tietä Walston ja toiset tulivat tänne? -- Sillä olivathan he
täällä ulkopuolella viime yönä?"
"Olivat", tunnusti Forbes. Ja sitten, vähän ajan kuluttua hän sanoi
tylyllä, vastahakoisella äänellä:
"He kulkivat järven pohjoispuolelta."
"Ja sinä ja Rock tulitte eteläpuolelta."
"Niin."
"Onko kukaan teistä käynyt länsipuolella?"
Merimies pudisti päätään.
"Eikö... Entä missä ovat toiset nyt?"
"Sitä en tiedä."
"Et tiedä...?"
"En, Evans, siitä en tiedä mitään", Forbes vakuutti, ja sen enempää
hänestä ei saatu. Siitä hän kuitenkin oli varma, hän sanoi, että
Walston kyllä vielä palaa.
Paljon hyötyä kuulustelusta ei ollut. Jospa vain olisi saatu selko
siitä, miltä puolen roistot aikoivat hyökätä, olisi ainakin ollut
mahdollista tehdä sen mukaan puolustussuunnitelma. Evans punnitsi
asian perinpohjaisesti, hän ymmärsi että rohkea rokan syö, toisin
sanoen, täytyi uhmata vaaraa ja uskaltaa lähteä tiedusteluretkelle
metsään.
Kahdentoista ajoissa Moko vei kupillisen ruokaa Forbesille, mutta
vangittu merimies ei maistanut sitä lainkaan.
"Saattepa nähdä, että hän alkaa pehmetä. Kun hänenlaisensa ihminen
menettää ruokahalunsa, niin jotain erikoista on hänessä tekeillä,
uskokaa pois", tuumi Kate Henrille.
"Katsokaahan pojat", sanoi Evans, kun päivällinen oli korjattu
pöydästä, "nyt olen ajatellut, että muutamat teistä seuraisivat minua
metsään, niin että kerrankin saisimme oikein selvän siitä, mitä nuo
heittiöt nykyään puuhaavat ja missä he oikein vaaniskelevat. Mitä
arvelette ehdotuksestani?"
Pojista ehdotus oli erinomaisen järkevä. "Nimittäin", muistutti
Gordon, "jos vain pidämme huolta siitä, ettei linnoitus jäi ilman
puolustusta meidän ollessamme poissa".
"Tietenkin!" sanoi Evans. "Paul, Baxter ja... odottakaahan... Moko
ja pikkupojat, niin ja sen lisäksi Kate jääköön tänne ja pitäköön
puoliaan, jos herra Walston keksii tehdä rynnäkön luolaan. Me toiset:
Gordon, Robert, Henri, Cross -- siinä on neljä -- Jack, Webb,
William..."
"Ja minä!! Enkö minäkin saa tulla mukaan?" kysyi Garnett.
Perämies mietti hetken. "Olkoon menneeksi, koska pyydät niin
kauniisti. Siis me yhdeksän varustaudumme aseilla kiireestä
kantapäähän ja lähdemme seikkailulle. Pystymmekö pitämään puoliamme?
Tosin meidän on taisteltava aika väkeviä lurjuksia vastaan, jos
nimittäin tapaamme heidät! Mutta emmeköhän me sentään kykene pitämään
heitä kutakuinkin kurissa. Muistakaa, että meillä on sekä pyssy että
revolveri jokaisella, heillä sitä vastoin on kaikkiaan viisi pyssyä
kuutta miestä kohti. Ja sen lisäksi he ampuvat kuin mitkäkin moukat.
Eivät ole sellaisia mestariampujia kuin tämä Robert tässä ja Cross ja
William."
Lyhyesti sanoen: jos roistojen ja uudisasukkaiden välillä syntyy
ottelu välimatkan päästä, viimeksi mainitut saattavat kylläkin
suoriutua. Pahempi on, jos on taisteltava silmä silmää vasten.
Kellon käydessä kolmea marssi pieni sotajoukko Evans etunenässä ulos
ranskalaisluolasta, jonka ovi suljettiin heti visusti.
Nyt oli vain kysymys siitä, miltä puolen vihollinen oli
odotettavissa. Ei etelästä eikä lännestäkään. Oli mahdotonta, että
Walston olisi voinut ennättää kulkea pitkän matkan Laivalahdelle
ja sieltä edelleen pitkin virtaa niin lyhyessä ajassa. Ei, konnat
piileksivät varmaankin pohjoisen puolella, ja siltä suunnalta he
tietysti tulevat.
Pohjoista kohti Evans ja pojat lähtivätkin. Alkupuolen matkaa he
kulkivat aitauksen suojassa, ja kauempana he hiipivät toisesta pikku
viidakosta toiseen. Heidänhän oli pysyttävä piilossa niin kauan kuin
mahdollista.
"Olkaa vain rauhassa", toisti Evans kerran toisensa jälkeen. Hänellä
oli täysi työ hallita Robertia, tämä kun joka silmänräpäys pyrki
erkanemaan liian kauas tovereistaan.
Nyt he olivat saapuneet puuristille, joka oli ranskalaisen haudalla.
Täältä he poikkesivat järven rantaan vievälle polulle.
Vähän ajan kuluttua Pan alkoi innokkaasti nuuskia nurmikkoa ja ilmaa.
"Pan", varoitti Gordon hyvin hiljaa, mutta se ei ollut kuulevinaan,
haisteli yhä vain.
Se oli varmaan vainunnut jotain erikoista.
"Meidän täytyy ryömiä pensaiden välissä", sanoi Evans. "Ja kuulepas,
Robert! Jos sinä näet jonkun niistä siivoista herrasmiehistä niin
läheltä, että osut häneen laukauksella, niin lähetä sinä vain luoti.
Mutta älä ammu ohi!"
Metsän laidalla he saapuivat paikalle, jossa Walstonin lauma
nähtävästi oli viettänyt yönsä: sen saattoi huomata hiiltyneistä
puunpätkistä ja tuhkasta, joka vielä oli maassa.
"He ovat ehkä vasta aivan äskettäin lähteneet täältä. -- Tuhka on
vielä ihan lämmintä", sanoi Evans. "Koko joukko voi olla vielä aivan
lähellä. Olisi ehkä kuitenkin parasta..."
Mutta ennen kuin pojat ennättivät saada tietää, mikä perämiehen
mielestä oli parasta, pamahti pyssynlaukaus katkaisten metsän
hiljaisuuden, ja luoti suhahti Henrin korvien ohitse tunkeutuen
puuhun, jonka vieressä hän seisoi.
Toinen laukaus: kuului oksien taittumista ja jotain putosi raskaasti
maahan. Tällä kertaa oli Robertin pyssyllä ollut puheenvuoro. Hän oli
tähdännyt ensimmäisen laukauksen savun mukaan ja tuntui siltä kuin
laukaus olisi osunut.
Pan syöksyi eteenpäin, Robert jäljessä.
"Eteenpäin toisetkin!" huusi Evans. "Robert ei voi yksin vastustaa
koko joukkoa."
Tuossa tuokiossa he saavuttivat Robertin, joka kumartui kuolleen
merimiehen yli. Se oli Richard.
"Siis yksi vähemmän", sanoi Evans. "Mutta toiset..."
"Niin, he ovat kyllä jossain aivan lähellä", sanoi Baxter.
"Aivan oikein! Siis: maahan!... Maahan, maahan!"
Samassa pamahti laukaus -- kolmas, ja sen onnistui raapaista Jackia
pahasti otsaan.
Gordon tahtoi sitoa haavan, mutta Jack intti vain, että se oli aivan
turhaa; "mokomakin naarmu", hän vain sanoi reippaasti.
Nyt uudisasukkaiden oli pysyttävä yhdessä. Jos he hajaantuivat,
ampuvat Walston ja hänen väkensä heidät yhden toisensa jälkeen. Sen
vuoksi pieni joukko ryömi kylki kyljessä korkeassa ruohikossa, joka
hetki valmiina taisteluun.
Mutta minne Henri oli jäänyt?
Ei kukaan ollut huomannut, mutta poissa hän oli. Ja nyt Pan haukkui
aivan vimmatusti. -- Jotain oli hullusti. Henri oli joutunut otteluun
vihollista vastaan.
"Henri! Henri!" huusi Robert niin kovasti kuin jaksoi.
Ei vastausta. Ei kuulunut muuta kuin Panin raivoisa haukunta. Silloin
pojat eivät enää voineet hillitä itseään. Evansin varoituksista
piittaamatta kaikki syöksyivät eteenpäin. Evansin täytyi seurata.
"Maahan, Evans!" huusi Cross heittäytyen samassa itsekin pitkälleen.
Luoti lensi aivan perämiehen pään yli. Samassa Evans huomasi Rockin
puiden välissä.
Hän nosti heti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Rock katosi. "Mitä
ihmettä!" ajatteli Evans. "Olisinko ampunut ohi?"
Mutta hänelle ei jäänyt aikaa ottaa lähemmin selkoa siitä, miten
Rockin oli käynyt. Samassa hän näet kuuli aivan lähellään Robertin
huutavan:
"Pidä puoliasi, Henri!... Tässä minä olen!"
Ja Evans ja pojat näkivät Henrin taistelevan elämästä ja kuolemasta
pitkää roikaletta, Cope-nimistä merimiestä vastaan.
Mies oli kaatanut Henrin maahan selälleen. Sekunti vain, ja hän olisi
iskenyt puukkonsa pojan rintaan. Notkeana kuin tiikeri Robert syöksyi
yhdellä hyppäyksellä rosvon niskaan.
Henri oli pelastettu. Mutta salaman nopeasti Cope oli kääntynyt uutta
vastustajaansa kohti iskien puukkonsa hänen rintaansa.
Ja nyt Robert makasi tajuttomana maassa, ja Cope pakeni suoraa päätä
tiheimpään metsikköön kintereillään Evans, Garnett ja Webb, jotka
ampuivat luotinsa hänen jälkeensä.
Henri riensi Robertin luo, kumartui hänen ylitseen ja avasi nopeasti
hänen nuttunsa. Sitten hän repi verisen paidan syrjään ja tutki
haavaa. Jumalan kiitos, puukko ei ollut osunut sydämeen, oli siis
vielä toivoa. Mutta keuhko oli varmaan vahingoittunut, sillä Robertin
hengitys kuului heikolta ja vikisevältä.
"Meidän täytyy pelastaa hänen henkensä", sanoi Henri kiihkeästi.
"Mitä sinä arvelet, Gordon?"
"Että meidän kaikkein ensiksi on kannettava hänet kotiin
ranskalaisluolaan."
Samaa mieltä olivat myös Evans ja toiset pojat, jotka palasivat
huomattuaan että oli mahdotonta saada Copea kiinni.
"Ja me voimme hyvin viedä hänet kotiin, koska näyttää siltä kuin
Walston olisi saanut tarpeekseen tappelusta tänään. Hän piileksii
nähtävästi joukkoineen jossain metsässä."
Baxter ja Jack alkoivat punoa oksista paareja, joille Robert
nostettiin. Hän ei ollut vielä tajuissaan, mutta hengitti kuitenkin.
Neljä poikaa tarttui paareihin, toiset kävelivät jäljessä pyssyt ja
revolverit valmiina.
Hitaasti astui surullinen saattue metsän halki. Vihdoin oli enää vain
taipale matkaa luolaan -- kahdeksan-yhdeksänsataa askelta. Silloin
kuului äkkiä kimeä huuto, ja Pan lähti täyttä vauhtia laukkaamaan
virralle päin.
Walston oli varmaankin hyökännyt ranskalaisluolaan.
Aivan oikein! Se oli -- kuten sittemmin selvisi -- käynyt
seuraavasti: Sillä aikaa kun Evansin ja isojen poikien huomio oli
kokonaan kiintynyt Rockiin, Copeen ja Rickhardiin, riensivät Walston,
Brandt ja Black metsän halki ja hyökkäsivät "linnoituksen" kimppuun.
He löivät oven rikki ja tunkeutuivat luolaan.
Kovista hätähuudoista säikähtyneinä Evans, Gordon, Henri, Jack ja
William lähtivät juosten kohti luolaa jättäen Crossin, Webbin ja
Garnettin vartioimaan Robertin paareja. He saapuivat parhaiksi
näkemään, kuinka Walston syöksyi ulos luolan ovesta pusertaen
kirkuvaa ja riuhtovaa lasta voimakkailla käsivarsillaan.
Ja Walstonin jäljessä tuli Brandt kantaen pikku Costaria, joka itki
surkeasti.
Aivan raivoissaan hyökkäsi Baxter Brandtin kimppuun, mutta tämä
potkaisi hänet luotaan ja juoksi eteenpäin lapsi sylissä.
Entä John, Edvard ja Moko ja kaikki toiset? Oliko heidät jo surmattu?
Walston ja Brandt olivat jo melkein ennättäneet virran rannalle,
missä Black ja vene odottivat.
Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Jos konnien onnistuu hypätä
veneeseen, ovat Paul ja Costar hukassa.
Evans ja nuo neljä poikaa hehkuivat innosta saada laukaista pyssynsä
rosvoihin, mutta he eivät uskaltaneet ampua, koska luoti olisi voinut
osua pelastettaviin.
Mutta Pan, se ei pelännyt käydä käsiksi rosvoihin. Rohkea eläin
hyökkäsi Brandtin kimppuun iskien hampaansa tämän kurkkuun. Baxterin
hän oli kevyesti potkaissut tieltään, mutta Pania ei ollutkaan
yhtä helppo karkoittaa. Brandtin täytyi päästää Costar torjuakseen
raivoisaa koiraa.
Mutta Walston pääsi esteettömästi juoksemaan alas virralle. Hetki
vain, ja hän olisi veneessä ryöstösaaliineen.
Silloin nähtiin äkkiä miehen juoksevan esiin luolasta. Se oli Forbes.
Walston huomasi hänet. "Hyvää päivää, Forbes!" hän huusi ja
pysähtyi hetkeksi, niin iloiseksi hän tuli nähdessään vanhan
toverinsa rientävän avuksi. "Tätä tietä", hän jatkoi. "Kiirehdi,
niin voimme..." Forbes juoksi kuin henkensä edestä, ja pian hän oli
Walstonin kintereillä. "Hänet ainakin voin tehdä vaarattomaksi!"
arveli Evans ja tähtäsi karanneeseen vankiinsa.
Mutta mitä nyt? Forbes syöksyi äkkiarvaamatta Walstonin kimppuun ja
kaatoi hänet maahan, niin että hänen täytyi heittää Paul.
Hetkessä Walston oli taas jalkeilla ja syöksyi puukkoaan heiluttaen
Forbesin kimppuun. Lyhyen kamppailun jälkeen Forbes kaatui maahan.
Walstonin puukko oli iskenyt syvälle vatsaan.
Mutta Walston ei sittenkään päässyt voitolle, sillä nyt riensivät
Evans ja pojat paikalle ja sellaista ylivoimaa hän ei kestänyt.
Brandt, joka oli jo vapautunut vimmastuneesta koirasta, oli juossut
veneelle. Walston aikoi seurata häntä, mutta tahtoi saada Paulin
mukaansa. Sen hän kuitenkin sai kalliisti maksaa, sillä Paulin oli
onnistunut siepata taskustaan revolveri, ja nyt hän ampui Walstonia
suoraan rintaan. Konna kaatui maahan, mutta Brandtin ja Blackin
onnistui kuitenkin raahata hänet veneeseen ennen kuin Evans ja pojat
ennättivät tähdätä.
Mutta samassa kun vene lähti rannasta jyrähti jylisevä laukaus,
ja nuo kolme rosvoa vaipuivat hengettöminä veneen pohjalle.
Kartessiryöppy oli kaatanut heidät, ja veneen ympärillä kiehui ja
kuohui virran tyyni pinta sen voimasta.
Taitava ampuja oli Moko, joka tarkoin tähdättyään oli laukaissut
pienen laivatykin ranskalaisluolan ikkunasta.
Nyt olivat siis Walston ja hänen kolme toveriaan saaneet surmansa.
Severniläisistä murhaajista oli jäljellä vain kaksi metsän tiheikössä
piileksivää miestä.
Tämä päivä oli tuonut onnen ja pelastuksen Carrin saaren
uudisasukkaille.