"Siinä hän on!" -- "Kuka?"
Nuorten uudisasukkaiden sallittiin vain ani harvoin vedellä pitkiä
aamu-unia. Joka päivä koko liudan täytyi kauniisti nousta yhtä
aikaa kanojensa kanssa. Mutta edellä mainitun raskaan päivän
jälkeen tehtiin poikkeus, ja vasta melkoisen myöhään aamupäivällä
pojat nousivat ja ryhtyivät kukin päivätyöhönsä. Vanhimmat ja
ymmärtäväisimmät, Gordon, Robert, Henri ja Baxter kokoontuivat
arkihuoneeseen neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä.
Ystäviensä suureksi iloksi Henri ilmoitti sen hämmästyttävän uutisen,
että Carrin saari ei luultavasti sittenkään sijainnut niin aivan
erillään muusta maailmasta, kuten he tähän asti olivat luulleet. Hän
kertoi heille valonhohteesta, jonka hän oli nähnyt merellä samassa
kohden, mistä hän aikoinaan oli keksinyt valkoisen pilkun.
Mutta mitäpä siitä jos maata olikin jossain läheisyydessä! Muutaman
päivän perästä pieni uudisasutus ehkä hävitetään maan tasalle ja
kaikki pojat menettävät henkensä raakojen, saarta samoilevien
roistojen käsissä.
Yllä mainitut neljä poikaa pohtivat tilannetta ja tuumivat mihin
voisivat ryhtyä salatakseen mikäli mahdollista uudisasutuksen
olemassaolon Walstonilta ja hänen seuralaisiltaan. Päätettiin
toistaiseksi pysytellä ranskalaisluolan seinien sisäpuolella niin
paljon kuin suinkin.
Reippaat pojat, jotka olivat tottuneet oleskelemaan ulkoilmassa,
viettivät nyt muutamia ikäviä päiviä. Kaikeksi onnettomuudeksi
sairastui sitä paitsi Costar. Hänessä oli kuumetta ja kovaa
päänsärkyä. Hänen sairautensa ei tosin ollut kovin vaarallista,
mutta kuitenkin siksi pahanlaatuista, että pikku pojan olisi voinut
käydä hullusti, ellei Kate olisi ollut saapuvilla. Hän oli aivan
erinomainen sairaanhoitaja, ja hänen väsymättömän huolenpitonsa
ansiosta kuume hävisi pian.
Merkillistä, kuinka pitkältä aika tuntui, kun täytyi istua kököttää
oven sisäpuolella! Gordon ja Kate olivat miltei ainoat, jotka
olivat hyvällä tuulella. Heillä oli näet niin paljon tekemistä,
etteivät lainkaan ennättäneet ikävystyä. Gordon mietti aamusta
iltaan suunnitelmia ensi talven varalle. Katekin ajatteli talvea.
Hän käytti kaiken aikansa ja ahkeruutensa poikien liinavaatevaraston
ja pukujen parsimiseen ja paikkaamiseen, heidän vaatteensa olivat
näet jokseenkin kurjassa kunnossa. Henri pani parastansa estääksensä
"alamaisiaan" ja heidän tähtensä itseänsäkin vaipumasta masennukseen.
Hän piti huolen siitä, että kaikenlaisten hyödyllisten aineiden
lukemista ja opettamista harrastettiin innokkaasti. Sillä tavoin
karkotettiin surulliset ajatukset ainakin joksikin ajaksi.
Marraskuun 21:ntenä annettiin Robertin lähteä pienelle retkelle
järven rannalle. Tiellä hän näki kuolleen guanakon maassa. Hän
tutki sitä ja huomasi heti, että se oli vähän aikaa sitten tapettu.
Haavasta hän löysi suuren luodin, joka kyllin selvästi kertoi, että
eläimen oli kaatanut jonkun Severnin miehen laukaus.
Eikä siinä kyllin. -- Parin päivän kuluttua tapahtui taaskin jotain,
joka muistutti pojille vaaran olevan lähellä.
22. päivänä hiipivät Henri ja Gordon Seelanninvirralle katsomaan
sopivaa paikkaa vallitusta varten, jonka he aikoivat rakentaa
virran ja suon välisen polun suulle. Virran rannalla Henri huomasi
astuneensa jollekin kovalle esineelle, joka ratisi jalan alla. Hän
ei siitä kuitenkaan sen enempää piitannut, jatkoi vain matkaansa
arvellen sitä simpukankuoreksi. Mutta Gordon oli myös kuullut
omituisen äänen ja kumartui maahan nähdäkseen, mitä hänen ystävänsä
oli tallannut.
"Ahaa, odotapas vähän, Henri", hän sanoi nyt. "Katsohan tätä."
"Kas, sehän on piippu!" huudahti Henri.
Niin, piippu se oli eikä simpukankuori. Varmaankin joku kuljeksivista
pahantekijöistä oli sen kadottanut. Sillä Pierre Jeannot'n peruja
se ei juuri voinut olla? Eikä ollutkaan, lähemmin tutkittaessa
huomattiin näet, että sen pesästä kaivettu tupakka oli aivan
tuoretta, ja Pierre Jeannot'n kuolemasta oli kulunut kaksikymmentä
vuotta. Kun Gordon ja Henri kotona näyttivät löytöään Katelle,
tunsikin tämä heti piipun Walstonin omaksi.
Rosvot liikkuivat siis aivan luolan läheisyydessä. Minä päivänä
tahansa pojat saattoivat odottaa kutsumattomia vieraita.
Yllätyksen varalta pantiin vartija Aucklandin kummulle, jolta oli
laaja näköala, niin että helposti saattoi nähdä jokaisen, joka läheni
luolaa metsästä päin, suolta tai järven puolelta. Samalla teljettiin
arkihuoneen ovi kahdella isolla hirrellä, ja pari suurempaa
poikaa vartioi sitä iltapimeästä aamunkoittoon asti. Virran- ja
järvenpuoleiset ikkunat saivat käydä ampumaredistä ja niihin
asetettiin laivatykit.
Kate ei suinkaan laiskotellut hänkään, hän oli aina valmis
käymään käsiksi siinä, missä tarvittiin, ja hän auttoi poikia
parhaansa mukaan sekä neuvoilla että työllä. Mutta kaikessa
hiljaisuudessa hän oli kovin levoton. Hän ei juuri uskonut, että
hänen nuorista pelastajistaan olisi vastusta Walstonille ja hänen
seuralaisilleen. Jospa vain Evans -- perämies -- olisi ollut täällä
ranskalaisluolassa! Hän ehkä olisi voinut auttaa taistelussa rosvoja
vastaan. Mutta missä hän oli? Kukaties Walston oli jo taittanut
häneltä niskat, nyt kun hän ei enää tarvinnut miestä.
Marraskuun 26:ntena tuli äkkiä niin kuuma, että tuskin saattoi vetää
henkeään. Ja seuraavana päivänä oli vielä kovempi helle. Ilma kävi
hirvittävän tukahduttavaksi. Taivaalla ajelehti raskaita, painostavia
pilviä ja etäältä kuului jylinää. Rajuilma oli puhkeamaisillaan.
Illan suussa pojat hinasivat veneen arkihuoneeseen ja sulkivat kaikki
käytävät. Sitten he istuivat yhdessä juttelemassa, kunnes makuuaika
lähestyi.
Vähän yli puoli kymmenen, juuri kun pienimmät pojat olivat
pujahtaneet vuoteisiinsa, puhkesi rajuilma. Salama seurasi
toistaan, niin että huone taukoamatta oli häikäisevän valoisa.
Kumajavat ukkosenjyrähdykset tärisyttivät yhtä mittaa maata.
Välillä kuului tuollainen kauhistuttava jyrähdys, joka tavallisesti
seuraa salamaniskua, ja silloin pikkupojat kätkivät peloissaan
päänsä peitteen alle. Isot pojat olivat levollisempia. He tiesivät
ranskalaisluolassa olevan paksut seinät, jotka kyllä kestävät
rajuilman raivon. Mutta kammottavalta sentään tuntui.
Keskiyön aikaan näytti ukkonen hellittävän. Jyrinä vaimeni,
salamatkaan eivät enää iskeneet niin taajaan. Samalla tukahduttava
kuumuus hiukan hellitti, alkoi tuulla, ja pian valui virkistävä sade
alas pilvistä.
Isot pojat, jotka ukkosilman raivotessa olivat olleet jalkeilla,
aikoivat nyt paneutua levolle. Mutta yhtäkkiä Pan alkoi käydä
levottomaksi. Se juoksi ovelle, raapi sitä ja murisi.
Mitä se merkitsi? "Meidän täytyy ottaa selko, mistä on kysymys,
ennen kuin menemme nukkumaan", sanoi Gordon. Sekä hän että Henri
olivat varmat siitä, että kauan pelätty hyökkäys oli nyt tulossa.
Molemmat sieppasivat pyssynsä ja revolverinsa, Robert ja Moko samoin,
asettuivat oven luo ja kuuntelivat. Mutta ei ääntäkään kuulunut. Pan
vain liikkui yhä levottomasti, murisi yhä kovemmin ja alkoi vihdoin
kaikin voimin haukkua. Robert uhkasi sitä saadakseen sen vaikenemaan,
mutta turhaan, se vain haukkumistaan haukkui. Se oli harmillista,
sillä haukuntahan saattoi kuulua loitommallekin.
Äkkiä kuului laukaus -- pyssyn pamaus! Ottelu oli siis nyt täydellä
todella alkava.
Pojat valmistautuivat rosvoja vastaan. Robert, Baxter, William ja
Cross asettuivat aivan ovien ääreen voidakseen ampua jokaisen sisään
pyrkivän.