Lähinnä seuraavina päivinä Robertin ja hänen ystäviensä kotiintulon
jälkeen pojat käyttivät aikansa varustaakseen luolaa niin, että
saattoivat antaa "severnilaisille" rosvoille lämpimän vastaanoton,
jos he koettaisivat hyökätä uudisasutuksen kimppuun.
Kummallista muuten oli, ettei Walstonia, Richardia ja Forbesia
enempää kuin niitä muitakaan vielä lainkaan näkynyt. Henri ja Robert,
jotka nyt olivat maailman parhaat ystävät, keskustelivat kauan siitä,
mistä johtui ettei Robert saarta samoillessaan ollut myrsky -- yön
jälkeen nähnyt vilahdustakaan joukkueesta.
Se johtui luultavasti siitä, arveli Robert, että Walston seurueineen
oli lähtenyt kulkemaan pitkin rannikkoa uskaltamatta tunkeutua
metsään. -- Arvattavasti he pelkäsivät kohtaavansa villi-ihmisiä.
"Oikeastaan toivoisin saavani kuulla, mitä nuo heittiöt tietävät",
virkkoi Robert. "Tarkoitan sitä, että he varmaankin voisivat kertoa
meille, missä päin tämä saari sijaitsee ja kuinka kaukana mannermaa
on täältä. -- Oletko muuten kysynyt Katelta, mitä hän tietää tästä
asiasta?"
Ei, Henri ei ollut kysynyt, kannattihan koettaa.
Mutta pian huomattiin, ettei Kate tässä suhteessa ollut
uudisasukkaita paljonkaan viisaampi. Sen verran hän kuitenkin tiesi,
että kun "Severn" oli palanut, koetti Evans parastaan pitääkseen
veneen lähellä Amerikan rannikkoa; kovin kaukana siitä ei Carrin
saari siis voinut olla.
Haaksirikkoisten merimiesten olisi niin muodoin ollut helppo päästä
manterelle, jos he vain olisivat saaneet veneensä parempaan kuntoon.
Päivä päivältä Henri käsitti yhä selvemmin, että nuoret uudisasukkaat
ja merimiehet ennemmin tai myöhemmin joutuvat mittelemään voimiaan
keskenänsä. Viimeksi mainituille käy näet tuiki tärkeäksi saada
käsiinsä ranskalaisluolan runsas työkalu- ja välinevarasto. Sen
vuoksi hän teki kaiken voitavansa salatakseen pienen uudisasumuksen
roistoilta niin kauan kuin mahdollista. Muun muassa hän kielsi
poikia ampumasta ainoatakaan laukausta. He saivat tyytyä siihen
metsänriistaan, joka pyydettiin ansoilla ja satimilla.
Muuten ei luolassa ollut mistään puutetta. Kanatarha menestyi
mainiosti, teelehtiä oli kerätty suuri varasto, ja koko joukko
sokerinestettä oli laskettu pulloihin. Lamppuja varten oli myös
runsaasti öljyä, ja polttopuita voitiin tuoda metsästä niin paljon
kuin tarvittiin.
Sen lisäksi Kate keksi eräänä päivänä jotain, josta pojat täydellä
syyllä saattoivat olla kiitollisia hänelle. Ihan lähellä luolan suuta
kasvoi näet koko joukko korkeita puita, joiden puuaines oli niin
löysää ja syistä, ettei se kelvannut uunipuuksi, ja sen vuoksi ei
kukaan ollut piitannut näistä puista. Mutta heti kun Kate huomasi ne,
hän huudahti: "Kas vain, kasvaako täällä lehmäpuita?"
"Lehmäpuita!" toisti John. "Sepä hassu nimi."
Ja Costar kysyi: "Mistä syystä niitä niin kutsutaan? Syövätkö lehmät
niitä?"
"Eivät suinkaan. Ne ovat saaneet nimensä siitä, että niistä saa
maitoa niin kuin lehmistä." Ja Kate selitti, kuinka tarvitsee vain
leikata kuori, niin puusta valuu nestettä, joka on maidon kaltaista
ja hyvin terveellistä.
"Mutta miltä se maistuu?" kysyi Jack.
"Sen saat pian tietää", sanoi Kate. "Juokse sisään noutamaan suuri
ruukku, niin..."
"Niin voimme heti lypsää lehmän -- tosiaankin!"
Tuumasta toimeen. Neste laskettiin puusta ja pojat maistoivat tätä
outoa maitoa. "Hyvää!" sanoivat he kaikki kieltään maiskuttaen.
Moko oli iloissaan, kun uudisasutuksen karjanhoito näin laajeni. "Nyt
voimme elää herroiksi", hän arveli. "Nyt ei meiltä totta vie puutu
mitään."
"Ei, ei muuta kuin rautaa ja lepoa", lisäsi siihen Henri vakavasti.
Häntä huolestutti alinomaa se, miten he tulevat selviytymään
kohtauksestaan merimiesten kanssa, joka kerran kuitenkin oli
tapahtuva.
Joka päivä Gordon käytti useita tunteja vakoilemiseen, mutta
toistaiseksi hän ei ollut huomannut mitään. Henrin teki kovin mieli
lähettää joitakin tiedustelijoita eri suunnille, mutta hän luopui
pian aikeestaan, peläten että nämä saattaisivat joutua pahantekijäin
käsiin. Kate tarjoutui lähtemään omin päin tiedusteluretkelle, mutta
ei Henri eikä Gordon suostuneet tähänkään.
"Kunpa vain voisi päästä niin korkealle ilmaan, että näkisi yli
koko saaren", tuumi Henri itsekseen. "Silloin olisi kyllä helppo
keksiä, missä Walston liittolaisineen majailee -- täytyyhän heidän
nuotiostaan nousta savua."
Hän mietti päänsä puhki keksiäkseen jonkin keinon, ja yhtäkkiä
juolahti leija hänen mieleensä. Kenties se voisi auttaa heitä
pulassa. Niin, se oli paras keino! Mokoma iso laite kannattaisi kyllä
yhden pojan, voisipa nostaa hänet niinkin korkealle, että hän näkisi
yli saaren.
Henri kutsui heti kaikki "alamaisensa" koolle ja uskoi heille
suunnitelmansa. Hän ehdotti, että he vielä samana päivänä rupeaisivat
hiukan vahvistamaan ja laajentamaan leijaa lisätäkseen sen kantokykyä
ja että he kiinnittäisivät siihen oikein lujasti useamman sadan
kyynärän pituisen köyden.
Ilmaretkelle lähtevän pojan tulee asettua suureen pajukoppaan, joka
ripustetaan leijaan. Kun hän tahtoo tulla hinatuksi maahan, hänen
tarvitsee vain antaa merkki raskaalla, lävistetyllä lyijykuulalla,
joka saattoi liukua ylös ja alas pitkää, ohutta köyttä myöten.
Kun leija oli kunnossa, asetettiin laivan kela järven rannalle, josta
ilmaretkeilijän oli määrä nousta. Jos köysi katkeaisi tai sattuisi
jokin muu onnettomuus, hän syöksyisi pää edellä veteen ja pääsisi
uimalla maihin.
Kello yhdeksän ajoissa illalla kaikki pojat kerääntyivät rannalle.
Nyt oli päätettävä, kuka heistä lähtisi lentoon.
"Niin", sanoi Henri katsellen piirissä seisovia poikia. "Kuka
uskaltaa lähteä?"
Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun vastaukseksi kuului reipas:
"Minä uskallan!" ja hänen veljensä Paul astui esiin poikien joukosta.
"Anna minun vain lähteä matkaan!" hän sanoi. "Se on velvollisuuteni."
"Velvollisuutesi?" toisti Gordon kysyvästi. "Miksi niin?"
"Siksi... siksi... niin, nyt kerron sen heille, Henri! Niin,
katsokaas", sanoi Paul kääntyen tovereihinsa. "Minä olen kovasti
rikkonut teitä vastaan, olen salannut sen teiltä tähän asti, mutta
nyt pyydän teitä antamaan minulle anteeksi. _Minä irroitin laivamme
kiinnitysköyden_ sinä yönä Aucklandin satamassa. Vain leikilläni,
ymmärrättehän. Voi kuinka onneton sitten olin, kun laiva alkoi
ajelehtia merelle! Mutta silloin oli katumus myöhäistä." Ensimmäisiä
sanoja lausuessaan Paul oli tyyni ja saattoi pidättää itkuaan, mutta
nyt tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja hän purskahti toivottomiin
nyyhkytyksiin. Rukoilevasti hän ojensi kätensä toisia poikia kohti ja
pyysi heitä antamaan anteeksi.
Kaikki pojat, sekä suuret että pienet, kokoontuivat Paulin ympärille,
taputtivat häntä olkapäihin, puristivat hänen käsiään ja lohduttivat
häntä parhaansa mukaan.
Sitten Paul pyyhki silmänsä ja aikoi astua korin reunan yli, mutta
Henri pidätti häntä, hän tahtoi itse nousta ilmaan leijan mukana.
"Sinäkö, Henri?" huudahti Gordon.
"Niin, juuri minä!" kuului vastaus. Henri istui jo korissa ja antoi
toisille merkin päästää ilmalaiva lentoon.
Muutamassa hetkessä leija oli korkealla ilmassa Henri mukanaan.
Tempaus vain ja köysi tiukkeni. Leija oli nyt kohonnut niin korkealle
kuin se saattoi päästä.
Henri tähysteli heti joka suunnalle. Paha kyllä oli taivas sekä
pohjoisen että etelän ja lännen puolella niin pilvessä, ettei hän
kaukoputkenkaan avulla voinut nähdä mitään. Idän puolella oli
kirkkaampaa, ja sieltä Henri keksi tulenhohdetta.
"Olisikohan se...? Ei", hän arveli. "Se ei voi olla Walstonin
joukkueen nuotion hohdetta. Siksi se on aivan liian kaukana. Se
ei voi olla edes tässä saaressakaan. Voisipa melkein luulla sitä
tulivuoreksi."
Mutta siinä tapauksessahan olisi maata jotenkin lähellä saarta. Henri
muisti vanhan huomionsa, valkoisen pilkun keskellä merta. Näyttipä
siltä kuin se sittenkin olisi merkinnyt jotain.
Mutta mitä tuolla sitten vilkkui? Se tuli ainakin saaresta, siitä
ei voinut erehtyä. Kas, tuossa taas! Sinne olivat merimiehet siis
asettuneet. Näin ollen he eivät olleet päässeet saaresta pois.
Kun Henri oli nähnyt mitä halusi, hän päästi lyijykuulan kädestään.
Ratsis! se liukui nuoraa pitkin alas ja pudota töksähti seuraavassa
hetkessä Gordonin käteen. Nyt pojille tuli kiire kiertää kelaa. Siinä
oli koko urakka. Oli alkanut tuulla niin navakasti, että leijaa
töin tuskin saattoi hinata alas. Nousu oli ollut vain hetken juttu,
alastuloon sitä vastoin kului neljännestunti toisensa jälkeen.
Tuntikausi siitä, kun Henri oli merkillä ilmoittanut haluavansa
päästä alas, häilyivät lentävä kummitus ja sen elävä kuorma vielä
noin kolme-neljäkymmentä kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Silloin
kela yhtäkkiä hellitti, niin että sitä vääntävät pojat pyörähtivät
nurin. Mitä oli tapahtunut? Köysi oli katkennut!
"Henri! Henri!" huusivat pojat, mutta he olivat suotta huolissaan.
Parin hetken päästä kuului reipas huuto:
"Tässä olen!" ja ilmapurjehtija nosti päänsä vedestä.
"Walston on vielä saaressa!" Näin kuuluivat Henrin ensimmäiset
sanat, kun hän muutamilla rivakoilla vetäisyillä oli uinut rantaan.
Sitten hän selitti, kuinka leija köyden katkettua onneksi jotenkin
hitaasti vaipui alaspäin, aivan kuin jokin laskuvarjo. Siksi hän oli
ennättänyt hypätä pois korista, kun se oli vielä muutaman kyynärän
vedenpinnan yläpuolella.
Mutta minne leija joutui? Se oli taas kohonnut ilmaan ja purjehti nyt
tuulen siivillä nopeasti koillista kohti.