ja niiden alla vuosiluku 1807.
Se oli vihdoinkin löytö, joka kävi jostakin!
Kaikki neljä poikaa seisoivat hetkisen aivan sanattomina. Pan oli
sillä välin taas saanut käpälät alleen ja kadonnut näkyvistä, mutta
se haukkui vimmatusti. Oliko se kohdannut joukon villejä? Vai oliko
siltä jalka katkennut?
Henri kutsui sitä nimeltä, ja Robert vihelsi sille, mutta Pan oli
yhtä kuuro kumpaisellekin. Se pysyi siellä, missä oli.
"Pysytellään kaikki hyvin yhdessä!" kuiskasi Henri toisille. "Eihän
sitä tiedä vaikka täällä olisi vaarallisia vihollisia lähellä,
intiaaneja Etelä-Amerikan tasangoilta."
Hiljaa ja varovasti pojat hiipivät eteenpäin koiran haukuntaa kohti.
Heidän pyssyjensä hanat olivat vireessä, ja he olivat valmiina
laukaisemaan heti, jos vihollinen karkaisi heidän päälleen.
Mutta kaikki pysyi yhä hiljaisena ja rauhallisena, ainoastaan Panin
ulina rikkoi metsän äänettömyyden.
Joen äyrästä kulkiessaan Robert kumartui maahan ja otti käteensä
jonkin esineen, jonka hän oli keksinyt. Se oli tavallinen, ruostunut
lapio, jonka varsi oli niin laho, että saattoi nähdä sen viruneen
maassa jo vuosia.
Siltä kohden maa oli ilmeisesti aikoinaan ollut viljelty, mutta siinä
kasvaneet jamssinjuuret olivat kauan sitten metsittyneet.
Vihdoin Robert taas näki Panin. Sekin huomasi pojat ja tuli heti
juosten heidän luokseen, ulisi ja nyki heitä vaatteista saadakseen
heidät mukaansa.
Ja niin he seurasivat koiraa tiheään pensaikkoon, joka rehotti
korkean töyrään juurella. Siirtäessään muutamia oksia sivulle Henri
näki aukon, joka näytti johtavan jonkinlaiseen maaluolaan.
"Katsokaa!" hän sanoi osoittaen tovereilleen Panin merkillistä
löytöä. "Mitähän siellä on sisällä? Mennäänkö katsomaan?"
Mutta pian huomattiin, että aukkoon tunkeutuminen olikin helpommin
sanottu kuin tehty, ensin täytyi kirveellä raivata tiheäksi
kietoutunut oksaverkko, joka oli edessä.
Nyt oli tie auki. Ensiksi tassutti luolaan Pan. Se haukkui yhä yhtä
kiivaasti, mutta muutoin luolasta ei kuulunut pienintäkään ääntä.
Luola oli ilmeisesti asumaton.
"Emmekö mene sisään?" sanoi William.
"Menemme, mutta ensin meillä pitää olla 'lyhty kokassa'", arveli
Henri, ja niin sanoen hän iski poikki pihkaa tihkuvan oksan
lähimmästä kuusesta ja raapaisi siihen tulitikulla tulta. Se hulmahti
heti palamaan, ja tämä soihtu vasemmassa kädessään ja pyssy valmiina
oikeassa astui Henri toveriensa edellä ahtaaseen käytävään.
Jo muutaman askelen astuttuaan he huomasivat käytävän väljenevän, ja
pian he seisoivat suuressa kammiossa, jonka lattiassa oli laajuutta
ja laessa korkeutta.
Tämä "lattia" oli hienoa, kuivaa hiekkaa. Lattialla oli jakkara ja
huojuvajalkainen pöytä sekä sen päällä saviruukku, muutamia isoja
näkinkenkiä, vanha ruostunut puukko ja läkkirasia. Seinässä oli
pöydän kohdalla laudanpätkistä karkeatekoisesti kyhätty laatikko ja
siinä muutamia vaaterepaleita, miehenpuvun tähteitä. Perimpänä tässä
maanalaisessa majassa oli sänky, muutamia höyläämättömiä riukuja,
joiden päälle oli heitetty reikäinen peite. Päänpuolella olevalla
penkillä oli läkkikuppi ja puinen kynttilänjalka.
Kuka asui tässä luolassa? Tai kuka oli siinä asunut? Olikohan ehkä
risaisen peitteen alla ruumis?
Henri rohkaisi ensiksi mielensä. Hän astui vuoteen ääreen ja tempaisi
ripeästi peitteen syrjään.
Viheliäinen vuode oli tyhjä.
Peloissaan pojat riensivät takaisin päivänvaloon. Pan oli taas
juossut heidän luotaan, he kuulivat sen ulvovan vähän kauempana.
Tuokion etsittyään he löysivät koiran ja huomasivat samalla, mikä
oli syynä sen levottomuuteen: vanhan pyökin juurella oli luuranko,
ihmisen, _luolan asukkaan_ vaalenneet luut.