Nyt oli jouduttu ojasta allikkoon. Pojat olivat peräti ymmällä. Sen
verran he tiesivät, että jos maa oli saarta, se oli mahdottoman laaja
saari, koska siihen mahtui suuri järvi.
Robert tietysti piti yhä mantereen puolta, hän arveli maan olevan
Etelä-Amerikan mannerta. Mutta Henri ja hän olivat kerrankin yhtä
mieltä siitä, että oli joka tapauksessa mahdotonta nyt heti ottaa
asiasta selkoa. Heidän oli pakko odottaa leudompaa vuodenaikaa.
Mutta eivät he myöskään voineet jäädä alukseen asumaan koko talveksi.
Täytyi siis etsiä jokin paikka, jonne saattoi majoittua kesän tuloon
asti. Sen vuoksi pojat päättivät hetkisen neuvoteltuaan ensin hiukan
tarkemmin tutkia seutua ja palata rannikolle vasta päivän tai parin
kuluttua.
Kenties he saattaisivat keksiä jonkin sopivan rakennuspaikan. Ja
voisihan ilmaantua uusia elonmerkkejä ihmisistä, jotka palmikoidusta
majasta ja sillasta päätellen varmaankin asuivat jossain näillä
seuduin.
Kellon käydessä yhdeksää pojat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat
kulkunsa pitkin suuren järven rantaa. He kulkivat etelää kohti ja
tulivat siten samalla lähemmäksi alusta.
Pan oli aina hyvän matkaa muista edellä. Vähän väliä se pelotti
lentoon suuria peltokanaparvia kanervaisilta kentiltä. Matka
kävi nopeasti sinä päivänä, olikin aivan toista astua täällä
järven laakealla hiekkarannalla kuin raivata tietä köynnöskasvien
ja viidakkojen halki. He kulkivat yhä, mutta eivät kohdanneet
ainoatakaan ihmisolentoa, eivät myöskään huomanneet heikointakaan
savua millään suunnalla.
Sitä vastoin he näkivät paljon eläimiä, ei kuitenkaan ainoatakaan
petoeläintä eikä märehtijää. Iltapuolella näkyi kaukana metsän
reunassa muutamia kummannäköisiä otuksia. Ensin pojat eivät voineet
ymmärtää, mitä ne olivat, mutta viimein heille selvisi, että ne
olivat strutseja.
Strutsejako? Sen mukaan maa olisi mannerta, Amerikkaa, sillä
Amerikassahan noita jättiläislintuja on tuhansittain.
Seitsemän ajoissa nuoret löytöretkeilijät päättivät matkansa siltä
päivältä, söivät illallisensa ja asettuivat lepäämään suuren puun
suojaan. Tämäkin yö kului levollisesti, mutta aamupuolella yötä
Pan rupesi murisemaan eikä voinut pysyä levollisena. Se murisi
murisemistaan, juoksenteli sinne tänne ja nuuski joka suunnalla,
aivan kuin olisi ollut metsänriistan jäljillä.
Kun joka mies oli päässyt jalkeille ja saanut suuhunsa leipäpalasen
ja kulauksen maailman kirkkainta lähdevettä, he alkoivat tarkoin
tutkia ympäristöä. Kaikki neljä, sekä Robert ja Henri että William
ja Jack, olivat samaa mieltä, nimittäin: että siihen sopii hyvästi
rakentaa asunto. Robertia paikka miellytti siitä syystä, että aivan
lähellä oli suuri suo, joka vilisi villisorsia ja kurppia -- niissä
oli yllin kyllin metsänriistaa. William ja Jack taas valitsivat
paikan siitä syystä, että sen läheisyydessä virtasi kalaisa
joki. Henri puolestaan oli tehnyt sen huomion, että paikka oli
erinomaisesti tuulensuojassa ja että se ylimalkaan vallan mainiosti
soveltui pienen poikayhteiskunnan tulevaksi kodiksi.
Matkatoverit kulkivat yhdessä pitkin virranreunaa. Äkkiä William
viittasi kiviröykkiöön, jossa kivet olivat aivan samanlaisessa
asennossa kuin äskeiset kivet purossa. Nyt ei ollut enää
epäilemistäkään -- tässä maassa oli siis ihmisiä. Entä tuossa! Robert
äkkäsi muutamia veneenlankkuja, jotka laineet olivat heittäneet
äyräälle, eräässä näkyi vielä ruostunut rautarengas.
Mutta mikä Pania vaivasi! Se vain lakkaamatta nuuski ja haki. Nyt se
seisoi hiljaa kieli riipallaan ja toinen käpälä pystyssä. Yhtäkkiä se
nuolen nopeudella syöksyi muutamien tuuheiden puitten väliin, jotka
kohosivat juuri sillä kohdalla, missä virta laski järveen. Pojat
seurasivat koiran jäljessä. Mitähän se oli löytänyt? Se pysähtyi
vanhan pyökin juurelle, jonka kuoreen oli piirretty kaksi kirjainta: