Saari vai manner?
Saari vai manner? Se kysymys pyöri päivät päästään kaikkien poikien
aivoissa, sekä suurten että pienten.
Varsinkin Gordon, Henri ja Robert pohtivat tätä asiaa kerran toisensa
jälkeen. Mutta ei ollut niinkään helppo keksiä ratkaisevaa vastausta,
ennen kuin päästiin pitemmälle retkelle sisämaahan.
Eräästä seikasta he kuitenkin olivat selvillä, he eivät olleet
kuumassa vyöhykkeessä. Sen saattoi heti huomata pensaista ja puista,
joita niillä seuduin kasvoi. Puut olivat enimmäkseen tammia,
pyökkejä, honkia, koivuja ja kuusia, lisäksi oli koko joukko eri
myrttilajeja. Sellainen ei kasvullisuus ollut kuumissa maissa, sen he
tiesivät. Pikemminkin tämä maa sijaitsi Uutta Seelantiakin etelämpänä.
Gordon oli asiaa perin pohjin harkittuaan tullut siihen tulokseen,
että toistaiseksi oli paras jäädä paikoilleen rannikolle. Tästä
kysymyksestä nousi kuitenkin ankara kiista, sillä Robert ja muutamat
muut levottomat halusivat kärsimättömästi lähteä matkaan niin pian
kuin mahdollista. Robert oli saanut päähänsä, että heidän täytyi
keksiä tie ihmisasunnoille, eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan
siitä, että he jäisivät rannikolle. Hän oli joutua käsikähmään Henrin
kanssa, joka arveli, että oli turhaa otaksua asuttuja seutuja olevan
lähellä, ja oli sen vuoksi yhtä mieltä Gordonin kanssa siitä, ettei
ollut viisasta jättää laivaa noin vain.
"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla", väitti Henri.
"Älä viisastele pyinesi!" tokaisi Robert. "Kuka tietää, kuinka kauan
tämä laiva on tässä asuttavanamme? Kun ensimmäiset talvimyrskyt
puhkeavat..."
"Niin, mutta silloin kai mekin olemme jo poissa täältä",
puuttui Gordon puheeseen "Ja sitä paitsi te olette", hän lisäsi
rauhoittaakseen molempia yltiöpäitä, "minun luullakseni kumpikin on
oikeassa, sekä sinä Robert että Henri. Robert on oikeassa siinä, että
meidän on tehtävä kaikki mitä voimme oppiaksemme tuntemaan maan,
johon olemme näin yhtäkkiä joutuneet. Ja Henri on myös, paha kyllä,
oikeassa arvellessaan että me emme saa apua mistään. Jos minä saan
määrätä, odotamme vielä hetken aikaa ennen kuin täydellä todella
puuhaamme muuttoa. Mutta sillä aikaa voimme tehdä pieniä retkiä sinne
tänne, niin että ainakin vähän tunnemme ympäristöämme."
"Kunpa vain olisi jokin oikein korkea vuori, jolta olisi laaja
näköala", sanoi Henri. Mutta sellaista ei valitettavasti ollut.
Voidakseen siis tähystellä ympäristöä Henrillä ei ollut muuta neuvoa
kuin kavuta jyrkälle rantatörmälle. Sen korkeimmalta harjalta hän
varmaankin saattoi nuorilla silmillään nähdä kauas, ja kenties hän
saattoi saada vastauksen polttavaan kysymykseen: saari vai manner.
"Mitä sinä Gordon ajattelet?" kysyi Henri. "Pitäisiköhän minun
yrittää kiivetä sinne?"
Gordonista ja kaikista muista tuuma oli hyvä. Mutta Robert oli toista
mieltä, hänen silmissään oli ehdotuksessa suuri vika, nimittäin se,
että se ei ollut hänen keksimänsä.
Mutta valitettavasti säät kävivät sateisiksi ja sumuisiksi, joten
Henrin täytyi toistaiseksi jättää retkensä. Niin kauan kuin kaikki
oli sumuvaipan peitossa, ei olisi ollut mitään hyötyä kiivetä.
Mutta eipä silti ettei hänellä olisi ollut kyllin työtä "päämajassa".
Hän piti huolen siitä, että osterinkalastusta ja oikeata kalanpyyntiä
harjoitettiin järkevien sääntöjen mukaan, niin että jokaisella
pikkupojalla oli oma erityinen tehtävänsä. Oli varottava, ettei
koti-ikävä saisi liian suurta tilaa nuorten haaksirikkoisten
mielessä, ja sen tähden Henri tahtoi aina vain yhtä: työtä.
Itse hän ei suinkaan laiskotellut. Hän ja Gordon olivat aamusta
iltaan työssä pitääkseen "asunnon" laivassa siistinä ja
järjestyksessä. Alkoi jo vähitellen tulla kylmä, minkä vuoksi oli
välttämätöntä tukkia joka halkeama, niin että oli lämmin ja hyvä.
Toisellakin tavoin koetettiin torjua kylmyyttä. Mokon, joka oli
oikea tuhattaituri, Henri määräsi vaatturiksi, hänen oli ommeltava
pikkupojille vaatteita merimiesten paksuista nutuista. Pikku
neekeripoika panikin kaiken taitonsa liikkeelle ja käytti ahkerasti
neulaa, lankaa, saksia ja sormustinta. Hänen uutteruutensa nähtiinkin
selvästi eräänä päivänä, kun Costar, John, Tom ja Edvard ilmestyivät
pukeutuneina kummallisiin kömpelöihin tamineihin, joista ei tietänyt
olivatko ne housuja vai hameita, mutta joka tapauksessa ne olivat
lämpimiä.
Yhä lujemmin pikkupojat kiintyivät Henriin, he ymmärsivät kaikki,
etteivät he voineet saada parempaa ystävää. Varsinkin Jack,
Robinsonin harrastaja, auttoi väsymättä Henriä työssä sekä sisällä
että ulkona. Ja Henri sai monet kerrat nauraa oikein sydämensä
pohjasta ystävälleen, jonka suu kävi lakkaamatta. Jack piti näet
pitkiä esitelmiä siitä, mitä Robinson heidän sijassaan olisi tehnyt
ja kuinka hänen kallisarvoisesta kirjastaan saattoi löytää monta
hyvää neuvoa erilaisiin tilanteihin.
Paul auttoi myös uskollisesti veljeään. Mutta pieni poika oli
kokonaan kadottanut iloisen mielensä, ja se huolestutti Henriä.
Paulista saattoi usein huomata, että hän oli itkenyt, mutta jos joku
kysyi, mikä häntä vaivasi, häneltä sai aina saman vastauksen: ei
mikään!
Ei Henrikään saanut veljeltään muuta vastausta, ja kuitenkin heidän
välillään oli ennen vallinnut täysi luottamus.
Näinä sadepäivinä viettivät Robert, William, Webb ja Cross melkein
kaiken aikansa metsästysretkillä. He vainosivat töyrään lintuvilinää.
Ja tietysti heidän metsästysintonsa oli hyödyllinen: mitä enemmän
ruokaa tuotiin Mokon kojuun, sen parempi! Mutta paha kyllä, nuo
neljä metsästäjää kävivät päivä päivältä yhä omapäisemmiksi ja
itserakkaammiksi. Robert pani heidän päänsä pyörälle ja kiihotti
heitä yhä enemmän Gordonia ja Henriä vastaan.
Paha kyllä, sille ei voinut mitään. Molemmat järkevät pojat, joukon
itseoikeutetut päälliköt, saattoivat vain toivoa, että yksimielisyys
vähitellen itsestään palaisi ja että Robert huomaisi paremmaksi pysyä
sovussa kuin riidalla lisätä onnettomuutta.
Muuten Robert oli ollut aivan oikeassa kerskuessaan
metsästystaidostaan. Hän ampui vähintään yhtä monta lintua
kuin William, Cross ja Webb yhteensä. Mutta kylläpä hän siitä
ylvästelikin. Panilla, joka myös oli metsästysretkillä mukana, oli
täysi työ hakea ammutut linnut, jotka viruivat pitkin rantaäyrästä.
Kun metsämiehet sitten palasivat, tarkasti Moko saaliin kappale
kappaleelta, ja varsinkin alussa hän sai tarkoin valikoida mitä ottaa
talouteen, mitä hylätä. Pikku metsästäjät eivät näet ymmärtäneet
vielä, mitkä linnut maistuivat hyvälle, ja sen vuoksi he toivat
lokkeja ja tiiroja ja muita sellaisia lintuja, joita Moko ei voinut
ollenkaan käyttää.
Muuten Gordon oli kieltänyt Mokoa pitämästä heitä liioilla herkuilla.
Heidän oli nyt jokaisen, vieläpä herkkusuisen Costarinkin, aikaa
myöten totuttava kehnoon ravintoon. Eihän sitä tiennyt vaikka he
joutuisivat vielä näkemään nälkääkin.
Maaliskuun puolivälissä ilma muuttui vihdoinkin. Ikäviä sadepäiviä
seurasi säteilevä auringonpaiste. Kaikesta päättäen töyräältä oli nyt
mainio näköala itään päin iltapuolella, kunhan vain ensin pääsisi sen
laelle.
15. maaliskuuta osoitti ilmapuntari illalla "kaunista säätä".
Tämän huomatessaan Henri päätti lähteä päämääräänsä kohti varhain
seuraavana aamuna ennättääkseen takaisin ennen pimeää.
Hän tahtoi toteuttaa aikeensa aivan yksin. Gordon olisi kyllä
mielellään seurannut ystäväänsä, mutta hän ei uskaltanut jättää
pienimpiä yksin kotiin Robertin kanssa, joka helposti olisi voinut
keksiä hullutuksia.
Ennen päivänkoittoa Henri oli jalkeilla, ja samaan aikaan kun
ensimmäinen päivänsäde välkkyi meren nyt rauhallisilla laineilla,
hän lähti matkaan varustuksenaan paksu sauva ja revolveri, jolla hän
hädän tullen saattoi puolustautua. Sitä paitsi hänellä oli laivan
paras kaukoputki, ja hänen laukkunsa Moko oli ahtanut täyteen evästä,
jolla hän saattoi virkistää itseään retkellä. Vesipullokaan ei ollut
unohtunut.
Henri astui ripein askelin eteenpäin pitkin rantaa. Hän oli arvioinut
olevansa töyrään huipulla kahdeksan aikaan.
Niin nopeasti ei matka kuitenkaan käynyt. Mitä kauemmaksi hän joutui
siltä paikalta, minne "Eteenpäin" oli ajautunut, sitä kapeammaksi ja
kivisemmäksi kävi rantaäyräs. Viimein hänen täytyi vaivalloisesti
kavuta yli limaisten merikasvien ja suurten, sileiden kivien. Hän
ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, harppoi vain eteenpäin niin
nopeasti kuin pääsi, mutta pian hänelle selvisi, ettei hän ainakaan
kello 8:ksi saavu perille.
Jospa hän vain pääsisi sinne ennen nousuvettä. Mutta se saattoi kyllä
ottaa tiukalle. Pian oli tie niin vaikeakulkuista, että hänen täytyi
riisua sekä saappaat että sukat ja kahlata eteenpäin polvia myöten
vedessä.
Kulkiessaan hän piti silmänsä valppaasti auki. Muun muassa hän
huomasi, että näillä seuduin oikein vilisi riistaa. Minne hän
katsoikaan, hän näki aina metsäkyyhkysiä ja sorsia, vieläpä
merileijoniakin. Ne lekottivat kareilla auringonpaisteessa ja
tirkistivät kummissaan kutsumatonta vierasta, joka harppoi eteenpäin
rantaäyräällä. Henri ymmärsi kaikesta, etteivät nämä pulskat eläimet
tietäneet ihmisistä eivätkä metsästyksestä mitään. Niin, tietysti
"Eteenpäin" oli ajautunut saareen. Valitettavasti.
Vihdoinkin hän seisoi sillä paikalla, missä jyrkkä rannikko pisti
pitkälle mereen muodostaen korkean niemekkeen. Täällä hän näki koko
joukon lintuja, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Hän tunsi ne
kuitenkin heti luonnonopista, ne olivat pingviinejä. Henri mietti.
Mitenkä olikaan, eikö näiden kummallisten kömpelöiden olentojen
kotipaikka ollut kaukana etelässä? Oli. Mutta ehkä ne olivat vain
poikenneet hiukan pohjoiseen päin? Ei, ei suinkaan, tiesihän Henri
kirjoistaan, etteivät pingviinit lähteneet lennoille, ja sen hän
itsekin saattoi käsittää katsellessaan niiden pieniä lyhyitä siipiä,
joita ne istuessaan räpyttelivät. Mutta silloinhan tämä maa ehkä
ei ollutkaan niin pohjoisessa kuin hän ja hänen toverinsa olivat
ajatelleet. Siinä kai oli arvoituksen ratkaisu. Myrsky oli ajanut
laivan kauemmaksi etelään kuin he olivat luulleet.
"Niin, niin", tuumi Henri. "Kerran kai koittaa sekin päivä, jolloin
meille selviää, minne päin maailmaa oikeastaan olemme joutuneet.
Mutta nyt minun täytyy koettaa pyrkiä vähän korkeammalle."
Ja niin Henri alkoi kiivetä, mutta ei hän ollut kauankaan noussut,
kun jo huomasi olevansa liian väsynyt kiivetäkseen jyrkkää tietöntä
töyrästä heti ylös asti. Sen vuoksi hän istahti lepäämään ja haukkasi
hiukan eväistään.
Kun hän oli syönyt ja levähtänyt kyllikseen, hän ryhtyi uudella
innolla kapuamaan. Monta kertaa oli hyvin vaikea saada jalansijaa,
mutta hän tahtoi päästä ylös, ja vähitellen hänen onnistuikin
saavuttaa töyrään harja.
"Ohhoh! Sepä oli kova urakka", tuumi Henri ja vaipui väsyneenä
maahan. "Mutta enpä sittenkään taittanut niskaani."
Ensi työkseen hän asetti kaukoputken siimalleen ja tähysteli ympäri
kaikille ilmansuunnille, eniten kuitenkin itään. Siintäisiköhän vesi
silläkin suunnalla?
Mutta oli jotenkin vaikea nähdä itään. Niin kauas kuin silmä kantoi,
oli maa laakeata. Töyräs, jolla hän seisoi, vietti tasaisesti maan
puolelle ja siellä täällä kohosi suuria, tummia metsiä. Henri
tähysteli, tähysteli, mutta tasangot ja metsät ulottuivat aina
näköpiiriin asti. Olisikohan tämä mannerta?
Pohjoisessa Henri näki korkean niemekkeen, jonka juurella rantaäyräs
välkkyi valkoisena ja laajana kuin hieta-aavikko.
Etelässä ei ollut muuta nähtävissä kuin ääretön jono soita toinen
toisensa vieressä.
Henri oli puoleksi äkeissään, puoleksi iloissaan. Tavallaan hän
oli mielissään siitä, ettei idän puolella todellakaan näkynyt
vettä. Mutta samassa hän pahoitteli sitä, ettei voinut viedä täyttä
varmuutta tovereilleen. Sillä hän tiesi, että kun hän palaa, olisi
toverien ensimmäinen kysymys:
"Saari vai manner?"
Ja nyt hän ei voinut kiertelemättä vastata: "Manner!" Hän saattoi
vain sanoa, että oli otaksuttavaa, että näytti siltä jne.
Hän loi katseensa länteen päin; sinisenä ja mahtavana lepäsi
meri laskevan auringon hohteessa. Yhtäkkiä hän nosti kaukoputken
silmälleen.
_Tuolla kaukana näkyi laivoja!_ Huolellisesti hän kuivasi kaukoputken
lasit ja tuijotti taas kaukaisuuteen. Mutta mitä tämä oli -- laivat
eivät liikkuneet paikaltaan! Ei, nyt hänelle selvisi kaikki, hänen
näkönsä oli pettänyt. Mustat pilkut, joita hän ensin oli luullut
laivoiksi, olivat kolme pikkusaarta joiden ohi "Eteenpäin" muutamia
päiviä sitten oli kulkenut kenenkään niitä huomaamatta. Siis taaskin
uusi pettymys!
Kello kävi kolmea. Oli jälleen pakoveden aika, ja Henrin täytyi
lähteä "kotiin" päin; muuten saattoi pimeä hänet yllättää.
Mutta ennen kuin hän alkoi laskeutua töyrästä alaspäin, hän loi vielä
kerran ympäristöön tarkan silmäyksen kaukoputkella.
Ja mitä hän näkikään silloin! Nyt, kun aurinko oli menossa mailleen,
näkyi idässä sininen, välkkyvä juova, josta ei voinut erehtyä.
_Se oli meri!_
Tämä kauhistava huomio pani Henrin kädet vapisemaan niin ankarasti,
että hän oli pudottaa kaukoputken. Nyt hänellä vihdoinkin oli varma
tieto. Nyt hän tiesi niin varmaan kuin kaksi kertaa kaksi on neljä,
että "Eteenpäin" oli ajautunut autioon saareen Tyynessä meressä.
Mistä oli nyt apua odotettavissa? Hän ja hänen toverinsa eivät
koskaan pääse pois tältä maailman kulmalta.
Henri ei vielä milloinkaan ollut kadottanut rohkeuttaan siinä määrin
kuin tällä hetkellä, mutta hänen täytyi kuin täytyikin purra hammasta
ja pitää pää pystyssä.
Sitten hän lähti astumaan rantaan päin raskain askelin, masentuneena.
Viiden tunnin kuluttua hän oli aluksessa, missä neljätoista hartaasti
odottavaa poikaa heti kerääntyi hänen ympärilleen kuulemaan uutisia.