Henri ja Gordon olivat heti samaa mieltä siitä, että maissa on heti
etsittävä paikka, jossa kaikki, varsinkin pienet, voisivat olla
tuulensuojassa.
"Mehän voisimme löytää jonkin luolan", sanoi Henri.
"Niin, tuossa jyrkässä töyräässä voisi olla sellainen."
Ja molemmat pojat riensivät töyrästä kohti. Sen juurella kasvoi
metsää. Ihmisasuntoja ei näkynyt sen enempää kuin tietäkään. Siellä
täällä heidän täytyi kiivetä valtavan suurten puunrunkojen yli, jotka
vanhuuttaan olivat kaatuneet ja makasivat maassa peittonaan paksu
kerros lakastuneita lehtiä, jotka kattoivat maankamaran. Eräästä
seikasta saattoi kuitenkin olettaa, ettei rannikko ollut aina ollut
asumaton: linnut lehahtivat pelästyneinä lentoon nähtyään vain
vilauksenkin Henristä tai Gordonista.
Vihdoin viimein he olivat kahlanneet kahisevien lehtikasojen lävitse
ja saapuivat nyt jyrkän töyrään juurelle. He huomasivat pian, ettei
siellä ollut ainoatakaan luolaa. Pienintäkään repeämää ei ollut
töyräässä, se oli sileä ja tasainen.
He kulkivat eteenpäin, kunnes saapuivat virralle, joka jo kaukaa
oli kimmeltänyt heidän silmiinsä. Se virtasi idästä länteen, ja he
joutuivat sen oikealle partaalle. Vastapäinen ranta oli laakea ja
alaston. Seutu näytti olevan mahdottoman suurta suomaata.
Henri ja Gordon eivät paljon hyötyneet matkastaan. He kääntyivät nyt
takaisin ja kiirehtivät toisten luo. "Eteenpäin" seisoi tai oikeammin
lojui vielä tukevasti siinä, minne laineet olivat sen heittäneet,
ja rannalla kuljeksi Robert ja pari pienempää poikaa kiihkeästi
keskustellen. Pikkupojat kokoilivat ahkerasti näkinkenkiä.
Kun Gordon oli kertonut, etteivät hän ja Henri ikävä kyllä olleet
löytäneet mitään paikkaa, johon olisi voinut asettua asumaan,
päätettiin lyhyen keskustelun ja pohtimisen jälkeen toistaiseksi
jäädä kuunariin. Köli oli kyllä saanut aimo kolauksen ja kannessa
ammotti suuri halkeama juuri skanssin yläpuolella, mutta alhaalla
kajuutoissa oli vielä turvallinen ja hyvä olla, ja kapyysi -- tällä
nimellä kulki laivakeittiö merimieskielellä -- ei ollut kärsinyt
mitään vahinkoa. Siinä voitiin vielä keittää, ja sehän oli tärkeätä.
Oli onni, että "Eteenpäin" oli ajautunut aivan rantaäyräälle. Muuten
pojilla olisi ollut paljon vaivaa ja puuhaa saada maihin ruokavaroja,
työkaluja, vaatteita ja muuta. Nyt kaikki kävi aivan helposti. Ja
tuskinpa kovin monta päivää kestäisikään, ennen kuin heidän oli
pakko kimpsuineen kampsuineen muuttaa haaksirikkoutuneesta laivasta.
Mutta niin kauan kuin runko piti ryhtinsä, "Eteenpäin" oli mainio
asuinpaikka.
"Jos saisimme yhtä mukavat olot tulevassa asunnossamme", sanoi Henri,
"niin voisimme olla iloisia. Mutta se ei käy niinkään helposti!
Täällä ei näytä olevan yhtään ainoata paikkaa, missä voisi saada
katon päänsä päälle."
Moko oli mestari ruoanlaitossa, ja Jackissa oli hiukan kokkipojan
vikaa. Yks kaks he olivat paistaneet vähän kinkkua, kymmenkunta
munaa, ja kohta viisitoista haaksirikkoista poikaa ja koira istuivat
pitkän pöydän ääreen kajuutassa ja kävivät täysinäisten vatien
kimppuun.
Ja luuletteko heidän istuneen alla päin ja masentuneena suremassa
onnettomuuttaan. Päinvastoin. He rohkaisivat toinen toistaan,
ja pian matala kajuutta kaikui heidän iloisesta naurustaan ja
leikkipuheistaan. Koko joukossa oli vain yksi, joka istui hiljaisena
ja alakuloisena, nimittäin Paul Martinet. Mikähän häntä vaivasi?
Aterioinnin jälkeen kaikkia rupesi nukuttamaan; eikä kummakaan että
he olivat väsyneitä kaiken sen jälkeen, mitä he viime vuorokausien
kuluessa olivat kestäneet. Ensin menivät pikkupojat levolle ja pian
isommat seurasivat heitä, paitsi Henri, Gordon ja Robert, jotka
olivat päättäneet olla vartiossa koko yön. Ei voitu olla aivan
huolettomia; olisivathan heidän kimppuunsa voineet hyökätä vaikka
petoeläimet tai alkuasukkaat.
Yö kului kuitenkin rauhallisesti. Niin pian kuin aurinko lähetti
ensimmäiset säteensä, heräsivät pojat ja valmistuivat heti päivän
töihin. Ensin tarkastettiin ruoka-aitta perinpohjaisesti. Tärkein
kysymys oli, riittääkö ruokaa ainakin aluksi. Muuten poikien täytyy
heti lähteä hankkimaan ruokavaroja, ja se saattaa olla hankalaa.
Robert, joka koko lailla ymmärsi metsästysasioita, väitti että
ympäristössä tuskin oli muuta metsästyskelpoista kuin merilinnut,
jotka kaartelivat rannoilla, mutta niistä he eivät muka suuria
kostuneet.
Kuitenkin kävi ilmi, että ruokavarastot olivat hyvin runsaat.
Kaksi ensimmäistä kuukautta he saattoivat hyvin tulla toimeen, jos
tyytyivät vain kaikkein välttämättömimpään. Ja vähän muutakin kuin
merilintuja oli ehkä kuitenkin saatavissa, nimittäin munia. Sen
keksinnön teki William, ja Costar ja John olivat heti samaa mieltä.
"Niin", he huusivat. "Munia! Kootaan vain iso kasa niitä. Se on
hauskaa ja sitä paitsi ne maistuvat hyviltä".
"Ja ne ovat ravitsevia", lisäsi siihen Henri. "Olipa hyvä, että tulit
ajatelleeksi munia".
Webbillä oli myös jotain sanottavaa. "Mehän voimme kalastaakin", hän
sanoi.
Sekä Henri että Gordon olivat jo ajatelleet, kuinka suurta hyötyä
heillä tulee olemaan siimoista, mutta he antoivat mielellään Webbille
kunnian tästä ehdotuksesta; he tiesivät, että oli tärkeätä rohkaista
poikien toimeliaisuutta, silloin syntyy kilpailu siitä, kuka voi
antaa parhaan neuvon.
Koko joukko otti kalastusehdotuksen iloiten vastaan, ja kun Webb
kysyi, kuka tahtoo tulla mukaan, kaikki kohottivat kätensä ja
huusivat:
"Minä! -- Ja minä! -- Ja minä! --"
Henrin täytyi huomauttaa heille, ettei ollut kysymyksessä mikään
huvikalastus, vaan täysi tosi.
Tietysti, kaikki lupasivat että he kyllä käyttäytyvät järkevästi. Ja
Jack ehdotti, että jotkut heti menisivät kokoamaan näkinkenkiä ja
ostereita. "Eikö niin, Gordon? Saamme välipalaa täksi päiväksi."
Gordon nyökkäsi. "Niin, menkää te vain. Mutta ottakaa Moko mukaanne.
Hän ymmärtää parhaiten sellaisia asioita. Etkö sinäkin Paul seuraa
toisia?"
Paul pudisti päätään, hän tahtoi mieluimmin olla vapaana, hän sanoi.
Niinpä Jack, John, Costar ja Edvard lähtivät yhdessä laivapojan
kanssa rannalle. Ja pian he olivat kokonaan intoutuneet
kuoriniekkojen kokoamiseen rantaäyräältä.
Sillä aikaa oli laivassa ankaraa puuhaa. Cross, William, Robert
ja Webb tarkastivat koko varaston, joka sisälsi aseita, panoksia,
vaatteita, makuuvaatteita ja työkaluja. Henri ja pari kolme muuta
poikaa tarkastivat laivan juomavaraston, ja jokaisen oluttynnyrin,
jokaisen viini- ja mehupullon Gordon merkitsi tarkoin taskukirjaansa.
Kirjoitettiin muistiin myös, paljonko väkeviä viinoja laivassa oli.
Henri ja Gordon olivat kuitenkin ennakolta päättäneet kätkeä kaikki
nämä väkevät niin hyvin, ettei kukaan pääsisi niihin käsiksi. He
arvelivat, että olisi vain pahaksi, jos ruvettaisiin rohkaisemaan
mieltä paloviinalla, konjakilla ja muilla senlaatuisilla aineilla.
Kaikkien suureksi iloksi laiva sisälsi koko joukon tavaroita,
joista heillä aikaa myöten olisi paljon hyötyä. Niinpä he löysivät
purjekangasta, köysiä, yllin kyllin siimaa, verkkoja sekä
selkänuottia. Asevarastossa oli kymmenen kivääriä ja yhtä monta
revolveria. Panoksista ja ruudista ei myöskään tulisi pitkiin
aikoihin olemaan puutetta. Aluksen rakettivarasto saattoi myös olla
heille hyödyksi. Ja päälle päätteeksi oli kaksi pientä laivatykkiä
luoteineen. Aika sai näyttää, tulisiko järeämmälle kalustolle käyttöä
taistelussa vihollisia vastaan.
"Hei, tässäpä on jotain, johon Jack mielistyy!" Huudahti Henri, kun
hän tovereineen oli tutkimassa keittiökaluja.
"Jack! Missä olet? Niin, hänhän on ostereita hakemassa. Meidän pitää
muistaa kertoa hänelle, että keittiö on täynnä patoja, kattiloita ja
vateja. Siinäpä jotain hänelle, kokkipojalle."
Mutta vielä tärkeämmän aarteen sisälsi muuan lukittu huone; niin
suuren varaston valmiita verka-, puuvilla- ja liinavaatteita että
se oli kuin pieni vaatekauppa. Koulun johtaja oli näet kehottanut
lasten vanhempia varustamaan huviretkeilijöille runsaat vaatevarastot
mukaan. Silloin ei kukaan arvannut, kuinka suurta hyötyä pojille
tulee olemaan näistä vaatteista. Jos he olivat ajautuneet autiolle
rannalle, saattoi kulua aikoja ennen kuin he pääsevät pois. Ei
ollut vaikea laskea, että he yhä vielä olivat jotakuinkin samoilla
leveysasteilla kuin Uusi Seelanti, toisin sanoen heillä oli tiedossa
ankarat talvet ja hyvin lämpöiset kesät. Ja silloinhan runsas
vaatevarasto oli erinomaisen tarpeen että voi pukeutua sään mukaan.
Vielä paljon muuta merkittiin Gordonin taskukirjaan. Siinä
oli ilmapuntari, lämpömittari, kaksi hyvää kelloa, kolme
laivakaukoputkea, kolme kompassia ja joukko kirjavia lippuja ja
viirejä, sellaisia joilla merimiehet kaikkialla maailmassa antavat
toisilleen merkkejä laivasta toiseen. Tällaisten lippujen avulla voi
kaksi alusta mainiosti puhua keskenään ja kaikessa hiljaisuudessa
pitää pitkiä keskusteluja.
Ompelutarpeita, nappeja, silmäneuloja ja lankaa, niin, helpompi olisi
luetella mitä aluksessa ei ollut, kuin kirjoittaa muistiin, mitä
kaikkea laivan monet komerot sisälsivät. Gordonin paksu taskukirja
oli kirjoitettu melkein täyteen.
"Eläköön!"
Mitähän Henri nyt oli saanut käsiinsä? Se mahtoi olla jotain
aivan erinomaista, koska hän noin riemuitsi löydöstään. Ja se oli
todellakin jotain, mille kyllä sieti huutaa eläköötä: hän oli
löytänyt kumiveneen, joka oli suunniteltu niin, että sen saattoi
panna kokoon ja kantaa mukanaan kuin matkalaukun.
Laivassa oli myös koko joukko merikortteja, mutta ne esittivät
yksinomaan Uutta Seelantia ja läheisiä saaria. Gordonilla oli
kuitenkin oikein hyvä karttakirja omien tavaroittensa joukossa, ja se
oli kyllä tarpeen myöhemmin, kun pojat alkoivat lukea kaikkia niitä
matkakuvauksia, joita oli laivan kirjastossa. Paperia, lyijy- ja
teräskyniä sekä mustetta oli yllin kyllin. Löytyipä muun hyvän ohessa
vuoden 1890 almanakkakin, tuli vain muistaa merkitä siihen jokainen
kuluva päivä. Tämä jäi Baxterin tehtäväksi.
Kirjoista puhuttaessa voimme mainita, että Jack suureksi
lohdutuksekseen oli saanut pelastetuksi rakkaan "Robinson
Crusoensa". Kun vain aika salli, saattoi hän ruveta lukemaan sitä
kahdettakymmenettä ensimmäistä kertaa.
Myös Garnettin aarre, hanuri, näkyi olevan hyvässä kunnossa.
"Tässä on kyllä laivan hyödyttömin kapine", sanoi Henri koputtaen
suuren kassakaapin oveen kapteenin kajuutassa. "Sillä vaikka se
sisältäisi tuhansia, mitäpä me niillä tekisimme?"
"Haa!" arveli Gordon. "Ei ole niinkään varma, että meidän täytyy
istua tällä rannalla aina tuomiopäivään asti. Katsotaan joka
tapauksessa, mitä kaappi sisältää."
Kauan aikaa ponnisteltuaan he saivat oven tiirikalla auki ja laskivat
sitten sisällä olevat rahat. Siinä oli koko läjä kolikoita, pelkkiä
kultarahoja.
"Tiedätkös mitä, Henri, voi koittaa sellainenkin päivä, jolloin
olemme ylen iloiset tästä löydöstä", arveli Gordon. "Ajattelepas,
että meidän esimerkiksi onnistuisi päästä johonkin laivaan, silloin
ei olisi hassumpaa että taskussa olisi rahoja, joilla päästä kotiin."
Siinä Henrin täytyi myöntää ystävänsä olevan oikeassa. Ja kuitenkin,
kävisiköhän koskaan niin onnellisesti kuin Gordon toivoi? Jos he
olivat autiolla saarella, kuluisi varmaan monta, monta vuotta, ennen
kuin joku laiva joutuisi lähelle. Jos ylipäänsä mikään laiva tuli
näille vesille. Jospa he vain olisivat osanneet korjata aluksen
vauriot. Mutta kukaan heistä ei osannut. Ja sitä paitsi olisi voinut
käydä hullusti, jos he olisivat uskaltaneet lähteä merelle, kun
laivassa ei ollut ainoatakaan merimiestä.
Asiat olivat huonosti.
Noin kello kahdentoista ajoissa pienet osterinpoimijat palasivat. He
olivat olleet ahkerassa työssä ja näyttivät ylpeinä, kuinka paljon
näkinkenkiä ja ostereita he olivat koonneet. Moko kiirehti heti
keittiöön niitä valmistamaan, mutta kertoi ensin hiukan Henrille
mitä oli nähnyt. Muun muassa hän oli huomannut, että jyrkällä mereen
viettävällä töyräällä vilisi metsäkyyhkysiä, jotka rakensivat
pesiään. Munia oli siis yllin kyllin, niin että William saattoi
helposti tyydyttää keräilynhaluaan.
Kun Robert kuuli kyyhkysistä, herahti vesi hänen kielelleen. Hän
kuvitteli olevansa erinomainen metsästäjä ja oli perin innostunut
metsästykseen. Metsästys oli hänen mielestään ainoa urheilulaji, joka
soveltuu hienolle miehelle, ja hienohan hän juuri halusi olla.
Henri, joka arvasi Robertin ajatukset, tahtoi olla ystävällinen häntä
kohtaan. "Etkö haluaisi lähteä kyyhkysiä ampumaan huomenna?" hän
kysyi.
"Kyllä, oikein mielelläni. Tuletteko mukaan?" hän huusi Webbille ja
Crossille, jotka eivät suinkaan vastustaneet ehdotusta.
Niinpä päätettiin, että seuraavana päivänä lähdetään suurelle
kyyhkysmetsästykselle, mutta kun Henri pyysi Robertia käyttämään
säästävästi ruutia, tämä loukkaantui heti ja tuli pahalle tuulelle.
Henri oli kuitenkin varoittanut parasta tarkoittaen eikä suinkaan
mestaroidakseen häntä.
Kun Mokon osteriaamiainen oli syöty, alkoivat isommat pojat jälleen
järjestää ja panna tavaroita kokoon. Pienemmät taas tallustelivat
virralle varustettuina ongenvavoilla ja verkoilla. Mutta heidän
saaliinsa ei ollut suuri. He eivät näet olleet vielä oikein
harjaantuneet.
Mutta väsyksissä he olivat palatessaan alukseen, ja niin olivat isot
pojatkin. Kun aurinko laski mailleen ja tuli pimeä, kömpi joka mies
vuoteeseen ja vaipui sikeään uneen. Ainoastaan William ja Baxter
jäivät kannelle, sillä tänä yönä oli heidän vahtivuoronsa.
Molemmat pikkupojat kulkivat edestakaisin aluksen kovasti
kallistuneella kannella ja juttelivat karkottaakseen uneliaisuuden.
Siitä he olivat yhtä mieltä, että päivä oli käytetty reippaasti.
Miten paljon uutta he olivatkaan nähneet! Ja kuinka hauska oli pitää
huolta itsestään!
Mutta kuitenkin: heidän ajatellessaan kotiaan ja vanhempiaan,
jotka nyt kotona Uudessa Seelannissa unettomina surivat kadonneita
poikiaan, viilsi tuska Baxterin ja Williamin sydäntä.
Jospa he olisivat voineet huutaa monen peninkulman päähän yli meren:
"Me elämme ja voimme hyvin, rakas isä ja äiti!"
Mutta kaikki yhteydet olivat katkenneet. Koti oli aivan liian kaukana.
Entä tulevaisuus. Sitä he eivät uskaltaneet pitkälle ajatella. Mitä
saattoivat he, viisitoista avutonta poikaa, tehdä voittaakseen
tuhannet vaikeudet, jotka heitä kaikkialla väijyivät?
Niin, kaikki oli todella synkkää ja lohdutonta.
Viimein alkoi taivaanranta valjeta. Ensimmäinen auringonsäde
pilkisti. Oli taaskin päivä.