Gordon katseli ihaillen reipasta ystäväänsä. Hän tiesi, että oli
mahdotonta saada Henriä luopumaan tästä ajatuksesta, kun hän
kerran oli saanut sen päähänsä. Sen vuoksi hän ehdotti, että Henri
käyttäisi venettä. Mutta siitäkään ei nuori uskalikko tahtonut kuulla
puhuttavan: hän tahtoi uida.
Ensin Henri valitsi itselleen paksun ja lujan köyden, sitten hän
riisuutui ja sitoi köyden toisen pään vyötäisilleen.
Sillä aikaa Gordon oli kutsunut toiset pojat avukseen laskemaan
köyttä alas. Kaikki muut tulivatkin paitsi Robert ja hänen
liittolaisensa, mutta se ei ollutkaan kumma, jokainen saattoi hyvin
ymmärtää, mitä Henrin yrityksen onnistuminen merkitsisi.
Juuri kun hän oli syöksymäisillään pää edellä mereen, juoksi hänen
veljensä Paul itkien hänen luokseen. Mutta Henri käski hänen vain
kiltisti pyyhkiä silmänsä ja säästää kyynelet kunnes oikein todella
oli jotain itkemisen syytä. Ja sitten hän hyppäsi veteen.
Köysi päästettiin nyt hänelle alas, ja näyttikin siltä kuin hän
onnistuisi. Silloin tällöin jokin pyörre kyllä koetti nielaista
hänet, ja hänen täytyi lakkaamatta taistella voimainsa takaa kuohuja
vastaan, mutta hän läheni kuitenkin rantaa... Ei, nyt hän ei enää
jaksanut. Äkkiä hänen kuultiin huutavan apua ja samassa hän katosi
veden alle.
"Vetäkää köyttä! Vetäkää köyttä!" huusi Gordon. Niin tapahtuikin,
ja muutaman hetken kuluttua rohkea uimari makasi pitkin pituuttaan
kuunarin kannella.
Pikku Paul oli epätoivoissaan ja vaikeroi että hänen veljensä oli
kuollut. Niin pahasti ei kuitenkaan ollut, Henri oli vain tiedoton ja
tuli pian jälleen tajuihinsa.
Aika kului. Kello oli kohta kaksitoista. Vesi alkoi vähitellen taas
kohota ja aallokko yltyi yltymistään.
Mihin nyt ryhtyä?
Kaikki pojat, sekä suuret että pienet, olivat kokoontuneet keulan
puolelle. Siinä he istuivat tai seisoivat katsellen avuttomina
rantaa, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.
Tuuli kiihtyi veden noustessa; se vinkui korvissa ja puhalsi maata
kohti. "Eteenpäin", joka oli noussut pystyasentoon heti kun laineet
taas olivat sitä työntämässä, hakkasi niin kovasti keulaansa, että
poikien täytyi puristautua kiinni laivaan, jotteivät putoaisi pää
edellä mereen.
Ja hyökyaalto toisensa jälkeen vyöryi yli kannen.
Yhtäkkiä lähestyi kauhean suuri aalto. Se syöksyi pauhaten ja
kohisten vasten tuhansia kallioita, joita meri oli täynnä, ja samassa
silmänräpäyksessä kun pojat odottivat kannella henki kurkussa loppua,
juuri sillä hetkellä tunsivat kaikki, kuinka kuunari ikään kuin
kohosi heidän allaan kevyenä ja vapaana, ja meren voimakas käsivarsi
kantoi sen aivan rantaäyräälle.
Kevyesti, kareja hipaisemattakaan se liukui eteenpäin.