Vihdoin oli sumuverho hajonnut ja pojat saattoivat kuunarin kannelta
nähdä merelle niin kauas kuin silmä kantoi. Mutta heidän eteensä
avautuva näky ei herättänyt heissä rohkeutta: meri kuohui ja kohisi
kuin kiehuva noidankattila. Myrsky ei vielä likimainkaan ollut
asettunut.
Joka silmänräpäys vyöryi ärjyaalto laivan yli ja lakaisi kantta,
niin että Henrillä ja Gordonilla oli täysi työ lohduttaa pieniä
matkatovereitaan.
"Kyllä 'Eteenpäin' kestää, ei se helpolla hajoa", Henri vakuutti. "Ja
rannikko on sitä paitsi aivan edessämme, me pääsemme aivan varmasti
maihin. Ennen pitkää keksimme keinon..."
Mutta kaikki eivät pitäneet odottamisesta. Erittäinkin Robert purki
sisuansa vimmoissaan siitä, että "täytyi venyä tässä ja hakkaantua
haloiksi". Sen ohessa hän kadehti reipasta Henriä, jota melkein
kaikki pojat suosivat ja ihailivat.
Kuullessaan ettei Henri vielä uskaltanut yrittää maihin, Robert
purskahti ivalliseen nauruun ja sanoi:
"Odottaa, odottaa. Sitä sinä aina saarnaat. Mutta _mistä syystä_
meidän pitää odottaa?"
"Niin, miksi?" Williamkin yhtyi tähän. Hän oli yksinkertaisen
käsityöläisen poika, ja kyllin typerä matkiakseen Robertia joka
suhteessa, koska tämän isä kuului kaupungin "hienostoon".
"Robert on aivan oikeassa, mitä me oikeastaan odotamme?"
Henrillä oli heti vastaus valmiina. Hän selitti heille, että
merenkäynti oli vielä liian korkea; taitavin, reippainkin uimari
sortuisi taistelussa voimakkaita aaltoja vastaan. Ei, parin tunnin
kuluttua alkaa pakovesi, ja silloin saattaa yrittää.
Robert mutisi itsekseen: "Lörpötystä" ja "kapalolapsi", ja hiipi pois
Williamin ja muutamien muiden poikain seurassa. Keulapuolella he
supisivat keskenään päät yhdessä ja koettivat keksiä jotain keinoa
kukistaakseen Henrin, tuon "hirmuvaltiaan", kuten he häntä kutsuivat.
Nyt, kun he olivat niin lähellä maata, oli koittanut hetki, jolloin
he saattoivat vastustaa häntä. Aavalla selällä heidän oli täytynyt
vain mukautua ja totella hänen käskyjään, mutta nyt alkoi toinen
leikki.
"Onpa totta tosiaan hassua", arveli Robert, "että _minun_... että
meidän pitää tanssia tuommoisen itsevaltiaan pillin mukaan. Ei hän
ole edes englantilainen!"
Toiset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja niin muodostui oikea
pieni salaliitto. Mutta nähdessään kuohut ja kuullessaan aaltojen
lyövän laivaa vasten heidän täytyi itseksensä myöntää, että Henri
oli oikeassa; oli vielä odotettava, ennen kuin he saattoivat päästä
maihin.
Gordon, Henri ja muutamat muut pojat seisoivat keskilaivassa
pohtimassa asian tilaa.
"Kunpa vain pysyisimme yksimielisinä", sanoi Henri vakavasti.
Robert iski tähän heti purevasti. "Niin, sinä tietysti tahtoisit,
että olisimme orjia, vai mitä, herra orjavouti?"
"Ole hiljaa Robert!" nuhteli Gordon. "Tiedäthän sinä yhtä hyvin kuin
minäkin, että Henrillä on sydän paikallaan. Hän on tehnyt parhaansa
pelastaakseen meidät, ja tähän asti olemme tulleet aika hyvin
toimeen, vai mitä, Robert? Enkö ole oikeassa?"
"Olet, olet!" huusivat kaikki pikkupojat yhteen ääneen; mutta Robert
ja hänen ystävänsä olivat nyreissään.
Henri oli sillä aikaa käynyt noutamassa suuren kaukoputken ja koetti
nyt saada tarkempaa selkoa maasta. Mutta vaikka hän kuinka yritti
tähystää, hänen oli mahdoton päästä selville siitä, olivatko he
ajatuneet saaren vai mantereen rantaan. Rannikko oli hyvin kaartuva
ja päättyi sekä etelän että pohjoisen puolella kahteen niemeen, jotka
peittivät näköalan.
Jos he olivat ajautuneet saaren rantaan, heidän tilansa oli synkkä.
Miten he saattoivat päästä sieltä pois? "Eteenpäin" oli juuttunut
lujasti paikalleen, tuskinpa kesti kovin kauan, ennen kuin meri oli
sen pirstonut. Ja mistä saada ruokaa? Heidän eväänsä oli pian syöty
ja sitten oli edessä nälkä.
Poikien asema oli paljon parempi, jos rannikko oli mannerta. Sen
täytyi siinä tapauksessa olla Etelä-Amerikkaa, ja silloin he kyllä
muutaman päivän kuluttua saisivat apua. Joka tapauksessa oli nyt
ensin ratkaistava, miten päästä maihin, kaikki muu sai sitten mennä
menoaan.
Vähitellen myrsky hiljeni, ja ilma selkeni hiukan. Henri, joka
seisoi vakavana kuin pylväs kaukoputki silmällä, kertoi tovereilleen
näkevänsä selvästi pienen virran, joka mutkitteli mereen.
"Entä ihmisiä?" kysyi joku.
"Ja asumuksia? Etkö näe niitä?"
"En, en ainoatakaan. Mutta eihän saaren silti tarvitse olla asumaton.
Kauempana rannikosta, metsäseuduilla, saattaa kyllä asua ihmisiä."
Mutta Moko, joka lyhyestä iästään huolimatta oli jo matkustanut maat
manteret, pudisti päätään. Hän oli varma, että he olivat saapuneet
autioon saareen, muuten kyllä näkisi jossain savun nousevan ilmaan.
Ja jokin vene tai parikin olisi ollut rannalla. Mutta nyt ei näkynyt
veneitä eikä savuja.
Gordon huoahti. Hän ymmärsi Mokon olevan oikeassa.
Kello oli nyt noin seitsemän. Ei voinut enää olla toimettomana. Koko
miehistö kutsuttiin kokoon, sekä suuret että pienet pantiin työhön.
Ja työtä oli yllin kyllin. Kaikki tavarat, joita saattoi käyttää
maalla, oli tuotava kannelle, järjestettävä ja sidottava. Kaikkein
ensiksi oli ruokatavarat noudettava varastohuoneista; niissä oli koko
joukko säilykkeitä, savustettua lihaa, suolalihaa, laivakorppuja
jne. Kaikki tämä sullottiin nyt suurempiin ja pienempiin myttyihin,
ja isompien poikien piti viedä ne maihin. Kunhan vain ei tarvitsisi
uida tuommoinen taakka hartioilla. Gordon ja Robert olivat tuumineet,
että kun meri pakoveden aikana alenee, niin karit kohoavat vedestä
muodostaen tien, jota myöten ehkä saattaisi kuivin jaloin kulkea
laivasta rantaäyräälle.
Kesken kaiken tapahtui sellaista, joka kannusti poikia kiirehtimään
niin paljon kuin suinkin. Laiva alkoi kallistua. Mitä enemmän meri
aleni, sitä pystympään asentoon kääntyi laivan kansi...
Olisipa edes ollut pelastusvene, niin he olisivat voineet päästä
maihin ja kuljettaa koko joukon elintarpeitakin mukanaan. Mutta
yöllä oli myrsky riistänyt veneet, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin
jatkaa työtä, tuoda ruokatavaroita kannelle, sulloa ne yhteen ja olla
valmiina syöksymään mereen millä hetkellä tahansa.
Silloin keulan puolelta kajahti äkkiä riemuhuuto.
Mitä oli tapahtunut?
Baxter oli keksinyt laivaveneen, jonka kaikki luulivat vierähtäneen
mereen. Se riippui köyden varassa laivan kupeella.
Eläköön! Siinä oli tilaa viidelle kuudelle pojalle, olihan sekin
jotain.
Henri kumartui partaan yli ja katseli merelle. "Ei, ei vielä", hän
arveli itsekseen. "Kuule Gordon! Luuletko, että voimme lähteä matkaan
ennen kuin vesi on aivan matalalla?"
Gordon ei vastannut, hän viittasi vain kokkaan, missä Robert ja hänen
kolme ainaista seuralaistaan seisoivat innokkaassa keskustelussa.
Mitähän heillä oli mielessä?
Se saatiin pian nähdä, he tahtoivat laskea veneen vesille ja lähteä
sillä maihin. Henri koetti puhua heille järkeä, mutta hän puhui
kuuroille korville.
"Ettekö ymmärrä, että on väärin jos te otatte veneen?" hän huusi
aivan poissa suunniltaan.
"Otatte veneen! Yksi meistä tietysti soutaa veneen takaisin", kähisi
Robert vihoissaan siitä, että Henri kielsi häntä tekemästä sitä,
mihin hänellä oli halua.
"Niin tietysti!" kuului kaikuna Williaminkin huulilta; "tietysti
soudamme veneen takaisin tänne".
"Sittenkin vaikka se pirstoutuu kareihin. Sillä niin käy, kun
aallokko on näin kova."
Robert ja muut salaliittolaiset käänsivät halveksivasti selkänsä
Henrille ja ryhtyivät laskemaan venettä alas.
Mutta nyt Henri suuttui. Hän huusi niin että koko kansi kaikui:
"Seis! Te ette saa sitä tehdä. Pikkupoikien täytyy päästä veneessä,
ellemme pääsekään jalkaisin maihin."
Nyt rupesi Gordon ja joku toinen välittämään. Mutta Robert soitti
suutaan ja heristi Henrille nyrkkiä lyhyesti sanoen: oli vähällä
syntyä tappelu. Niin pitkälle ei kuitenkaan tultu. Kauan riideltyään
Robert taipui ja lupasi jättää veneen paikoilleen.
Vesi aleni alenemistaan. Pian saattoi nähdä, oliko karien välissä
väylä, jota myöten voisi pujottautua.
Henri kiipesi keulamastoon ja käytti ahkerasti kaukoputkeaan. Hän oli
pian selvillä siitä, mihin suuntaan vene oli ohjattava, mutta virta
oli vielä aivan liian voimakas.
Noin viisi kuusi tuntia vesi vielä alenisi. Toisin sanoen, kello
yhdentoista aikaan olisi sopivin hetki lähteä maihin.
Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin ainakin toistaiseksi jättää
"Eteenpäin" tällä kellonlyönnillä. Heillä oli siis vielä yllin kyllin
aikaa saada jotain suuhunsa ennen kuin ratkaiseva hetki lähestyi.
Hitaasti, sanomattoman hitaasti vesi aleni. Moko, joka ei koskaan
ollut toimeton, piti koko ajan huolta luotaamisesta. Henri ja Gordon
huomasivat, että pieni neekeripoika arvelevasti pudisti päätään; oli
varmaan jotain, mikä ei häntä oikein miellyttänyt.
Ja niin olikin. Vesi ei Mokon mielestä ollut kyllin matalalla, jotta
he voisivat päästä maihin.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit.
Maihin heidän täytyi päästä ennen nousuveden aikaa, muuten heidän
täytyisi viettää vielä yksi yö laivassa, ja se olisi heidän loppunsa,
sillä ennen pitkää laiva hajoaisi.
"Minä keksin", sanoi Henri. "Mitä jos rakentaisimme hirsilautan?...
Ei, ei se käy, siihen menisi liian pitkä aika. -- Mutta jos saisimme
köyden maihin ja sitoisimme sen kallioon. Silloin voisimme ehkä
hinata itsemme maihin."
"Se on helpommin sanottu kuin tehty", arveli Gordon. "Kuka sen...?"