Rouva Mathilde von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille.
Rakas, kallis sydänkäpyseni!
Ajattele minun kauhistustani, kun sinä astuit sisään Achimin kanssa!
Mutta vain hetken olin minä peljästyksissäni. Sinähän olet niin
ymmärtäväinen ja rakas ja hyvä. Ja ne suloiset, viheriät lasit, jotka
sinä minulle lahjoitit! Se on niin sinun kaltaistasi. Sinun luonasi
oli niin ihastuttavan taivaallista. Minä en tule sitä koskaan, en
koskaan unhoittamaan, tulen sinua aina rakastamaan. Sinun täytyy usein
käydä meitä katsomassa, ensi kesänä, kun olemme täällä maatilalla. Nyt
me matkustamme — Italiaan. Achim on lahjoittanut minulle timanttiset
kaulakäädyt. Taivaallista, sanon minä sinulle — me keskustelemme sitten
kaikesta, sinun pitää kertoa minulle, kuka sinulla nyt on. Sinähän olet
niin ymmärtäväinen. Jospa sinä olisit Achim! Ah, elämä on usein hyvin
raskasta!
Näytinkö mielestäsi somalta vihittäessä? Tuo tyhmä kirkonpalvelija oli
asettanut laahuksen kokonaan hullunkurisesti. Se suututti minua koko
ajan, ja myrtti oli otsalla liian korkealla.
J.K. — Tottahan sinä olet polttanut kirjeet, kaikki! Eikä Martin sano
mitään? Se olisi kamalaa.
Sinun M.