Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille, Templiniin.
Kallis Parsifalini!
Tänään vastaan siis sinun eiliseen kirjeeseesi.
Minä en ole hymyillyt enkä saanut ivallista ilmettä. Minä tunsin
kyllä nuo paksut kuoret, tuon Semper idem -vaakunan ja nuo tiheään
kirjoitetut sivut, jollaisia kirjoittivat Himbund-liiton nuorukaiset.
Mutta minä en ole hymyillyt. Minä olen vain huokaissut! Eikö tuo mies
sitten koskaan pääse irti penikkataudista!
Vaivoin olen sinut pelastanut iäkkään, hyvin magdaleenamaisen lesken
kynsistä, ja nyt sinä valitset itsellesi lyhythameisen tytön,
berliniläisen tyttöheilakan, salaneuvoksen tyttären! — Miesparka!
Jumalat tahtovat tuhota sinut.
Tunnen kuvauksesi. Tunnen originaalin. Minä näen sellaisia tusinoittain
joka päivä Branderburger Thorin ja Savigny-torin välillä, monasti
heillä on kainalossa vielä koulukartasto ja niskassa heiluva palmikko,
he iskevät silmää ja nauraa kikattavat kilparadalla, järjestävät
itselleen kohtauksia konditorioihin, lukevat Tovotea ja Maupassantia
saaden lainakirjastojen nuoret amanuenssit punastumaan, ja haaveilevat
ravintolain yksityishuoneista, vanhoista miljonamiehistä ja
perheystävistä, jotka ovat lähetystövirkamiehiä.
Sinä häpeämätön pessimisti! tulet sinä sanomaan, ja sitten seuraa
kokonainen kiihkoisa puhe uudenaikaista taidetta ja kansanturmelijoita
vastaan.
Hyvä ystäväni! Minulla oli myöskin kerran periaatteita. En tiedä,
olivatko ne juuri niin kauniita kuin sinun. Yhtä rehellisiä ne olivat.
Minulla ei ole niitä enää. Minä en ajattele enää mitään. Minä vain
katselen kaikkea ja ihmettelen.
Niin, välistä minäkin ihmettelen! Minä painan alas nöyrästi
Metistonpääni tuon skeptillisen tosiasian edessä, jota sanotaan
elämäksi! Sinä olet sittenkin kiusallisempi huvinäytelmä kuin mitä
minä, Hans Herbert Gröndahl, vanha, täysinoppinut komediantti ja
komediankirjottaja olen osannut luullakaan.
Ja kuitenkin! Minun täytyi nauraa lukiessani sinun kuvaustasi
palmikkokruunuista, sinisistä silmistä, tuosta hentoudesta ja
vaaleudesta ja tuosta W:stä kotoisin olevasta salaneuvoksen tyttärestä.
Muistatkos sinä vielä, miten sinä pidit minulle moraalisaarnoja
minun seikkailujeni johdosta, olit suutuksissasi, syytit minun
mielikuvitustani ja pirullisia viettelemiskeinojani?
Tällä kertaa täytyy sinun ainakin myöntää, että minä olen joutunut
seikkailuun viattomalla tavalla, kaikkein viattomimmalla, kerrassaan
kuin unessa. Tiedäthän, että »ystävilleen» j.n.e.
Kellon lähetessä neljää minä lojuin hiljaa ja kapalolapsen tavoin
unen jumalan helmoissa, kun Martin ilmoitti kahden naisen pyrkivän
puheilleni.
Martin on tottunut sellaisiin tapauksiin. Hänessä on jotakin
muodollisesti papillslista, hänen käytöstapansa muistuttaa
virkatoimessa olevaa hengenmiestä, joka avaa kaikkein pyhimmän oven.
Äskettäin kävi luonani minun rakas, vanha, paksu Jule-sisareni, joka
Münchenissä harjottaa jaloa maalaustaidetta. Hän on sivumennen sanoen
maailman riettain, rehellisin, uskollisin nainen, joka tuntee ilmeistä
vastenmielisyyttä kureliivejä ja siveellisessä elämässä kaikkea
kureliivejä vastaavaa kohtaan. Martin tarjoili meille aterian kestäessä
ylen arvokkaasti ja varovan juhlallisesti, mikä alkoi vaikuttaa
lamauttavasti. Jule kävi hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hänessä on
eteläsaksalaiseen iloisuuteen yhtynyt hyvä annos sukkelapuheisuutta,
jota hän näkee mielellään pienempienkin jumalien nauttivan. Martin ei
räpäyttänyt silmiäänkään. Jule loi silloin tällöin hänen tasaisiin,
läpitunkemattomiin kasvoihinsa melkein aran syrjäsilmäyksen.
Päivällistä seurasi kahvi. Martin liikkuu nopeasti ja äänettömästi
edestakaisin. Salissa ovat säle- ja rullakaihtimet alaslaskettuina
— huomaa, kello oli kolme iltapäivällä. Lamput luovat valoaan
punaisten silkkiverhojen lävitse, juhlallisesti ja hillitysti kuten
kirkonkynttilät. Jule nauraa ja puhuu hyvin ujostelematta. Hän
polttaa piippua, johon on itse leikannut tupakan, ja kulauttaa ryypyn
konjakkia toisensa jälkeen. Martin tarjoaa tulta lekkuvasta liekistä,
joka lähtee käärmetanssijattaren otsasta, ja heruttaa juomaa hoikan,
kaisloista nousevan najadin vihreästä kalaruumiista. Jule kaipaa
hattuaan ja päällystakkiaan. Martin oli huolellisesti ottanut molemmat
eteisen reikelistä roikkumasta ja kätkenyt ne sopivasti asetetun
maalausjalustan taakse, mitä koristi Lenbachin maalaama Bismarckin
kuva. Hän tuntee tarpeen kadota makuuhuoneeseen. Makuuhuoneessa on yö.
Vuode on pantu kokoon ja peitetty keltaisella, maahan asti riippuvalla
silkkipäällyksellä. Pääpuolen yllä on sähkölamppu, jota suopea Cupido
pitelee hymyillen kumartaen. Peilin edessä on, suunnitelmallisessa
järjestyksessä, kampoja, käherryssaksia, pitkähaaraisia, sileitä ja
koukeroisia hiusneuloja, hopeinen nappikoukku, jossa on norsunluinen
varsi. Julella on jalassaan Lahmann-sandaalit ja hänellä on lyhyeksi
leikattu tukka.
»Häh —», sanoi minun vanha, uljas sisareni, tullen jälleen sisään ja
läjäyttäen oven kiinni perässään, niin että se kauttaaltaan vapisisi.
»Jos sinä olisit ollut läsnä paratiisissa, niin hyvä Jumala olisi
voinut säästää omenan itselleen.»
Martin siis ilmoitti kahden tytön pyrkivän puheilleni. Sinä tiedät,
että kohteliaisuus naissukupuolta kohtaan on minun heikko puoleni.
Jospa sinä tietäisit, mitä minä tämän kohteliaisuuden vuoksi olen jo
kärsinyt! Tuo kärsiminen on minuun nähden fyysillistä.
Minä nousen siis. Kurkistan peiliin, sipaisen viiksiäni ja korjaan
hieman kravattiani. Ulkonaisesti olin siis kunnossa.
Poikamiehenkotiani minä voin aina näyttää. Siitä minä olen ylpeä, ja
Martin on hyvin kasvatettu sitä varten. _En avant dove!_
»Hyvät naiset, mikä on tuottanut minulle kunnian?» kaksi mitä
suloisinta tytönheilakkaa, toinen vaalea, toinen tumma, suloisia,
julkeita, kalkkunanpunaisia olentoja. Hyvästä kodista — hansikkaat,
kengät, — vettä ja saippuaa on paljon käytetty. Tuollaisen minä näen
heti.
»Oletteko Te siis kuuluisa herra Gröndahl. Me olemme lukeneet teidän
kirjanne »Kiellettyjä hedelmiä». Ystävättäreni ja minä halusimme kerran
tutustua teihin.»
Tumma puhuu näin, pakotetun nenäkkäästi, silmät julkean kirkkaina.
Vaalea seisoo häveliäästi, silmäripset alaspainuneina.
»Olen kirjalleni hyvin kiitollinen, koska se hankkii minulle tällaisen
viehättävän tuttavuuden... Tehkää hyvin ja istuutukaa, hyvät naiset!»
He istuutuvat, molemmat luonnollisesti samalle tuolille. He nauraa
hihittävät. Vaalea tyrkkii hyvin voimakkaasti tumman polvea ja
kyynärpäätä.
Tämä on jo vallan julkea: Minun nimeni on Kathinka Schnebeling ja
minun ystävättäreni on Isolde Schulze. Me ihailemme uudenaikaista
kirjallisuutta. Ystävättäreni ihailee Teidän kirjojanne. Hänellä on
myöskin Teidän valokuvanne. Se on hänellä mukana.»
»Ja nyt te olette luonnollisesti kovasti pettyneet — vanha, kaljupäinen
mies...»
Taaskin hihitystä. Näillä pikku tytöillä täytyy olla hyvin lujat luut
kestääkseen niin hyvin toistensa sysäyksiä ja nyhkäisyjä.
»Meidän koko luokkamme ihailee »Kiellettyjä hedelmiä». Me kaikki olemme
sen lukeneet. Oi, me luemme kaikki!»
Kaikki tämä tulee hänen suustaan hengästynein lyhyin lausein.
Minä näyttelen moralistia: »Mutta se on kuitenkin oikeastaan teidän
iällänne...»
»Oh, minä olen ollut myöskin jo kerran Wintergartenissa Hubi-serkkuni
kanssa, ja »Sodoms Enden» olemme me myöskin nähneet, salaa!»
»Hubi-serkkunne on onnellinen ihminen... Mutta eikö sitä sitten huomaa
teidän äitinne ja isänne?»
»Oh, isäkö?! Hän istuu kotona ja panee pasianssia» (kirjaimilla
on mahdoton kuvata sitä halveksuntaa, mikä ilmeni hänen äänessään
tuon kelpo vanhan herran kunniakasta askartelua kohtaan) »Itta» —
millaisia nimiä näillä pikkutytöillä onkaan! Issy, Cissy, Missy j.n.e.,
kissannaukumisen ja lapsenlallattelemisen sekoituksia, aivan kuin
säännöllinen ja kunniallinen ristimänimi olisi heille yhtä mahdoton
kuin säännöllinen ja kunniallinen »ei» tai »jaa» — —, »Itta halusi
niin kovin päästä Teidän luoksenne, ja niin minä tulin hänen mukanaan.
Itta haaveksii taiteilijoista. Minä pidän upseereista, ennen kaikkea
kaartinupseereista ja rakuunoista.»
»Mutta Kitty!»...
Siis vaalea! Vaalea oli myöskin oikeastaan somempi.
Minä annoin tuoda viiniä ja makeisia. Martin ymmärtää mitä paraiten sen
asian.
He nakertelivat kuin hiiret. Viiniä he vain maistelivat.
Sillä välin he tarkastelivat katseillaan huonetta. He aivan
paloivat uteliaisuudesta. Pöydälläni oleva avokaulainen keisarinnan
kabinetti-valokuva tuotti heille ilmeistä pettymystä: »Ah,
keisarinna!»... Muutamat Boucher'in taulut hyvittivät heitä jossain
määrin. He pukkasivat toisiaan kylkeen ja hihittivät. Varmasti he
olivat luulleet tapaavansa seinät täynnä alastomia naisia, kaikki viisi
Borrisonia vähintäänkin!
»Onko totta, että Te saatte joka päivä rakkauskirjeitä? Olga Krohn
sanoo sillälailla.»
Olga Krohn on hurmaava tyttö. Osoitan miehistä vaatimattomuutta:
»Silloin tällöin... kuten tänään... sattuu, että armaat naiset
osottavat kuolevais-raukalle suosiotaan.»
»Mutta pelottavan paljon on Teidän osaksenne kai tullut rakkautta?»
»Niin, maailmassa on niin paljon sellaista, mikä herättää rakkautta.»
»Te olette varmastikin usein ollut hyvin onneton?»
»Lukemattomia kertoja!»
Silloin he tarkastelivat minua kriitillisesti kuten kaksi pientä
ihmissyöjätärtä, nähdäkseen, tulinko avaamaan moitteettoman valkean
paidanrinnan ja esittämään tavanmukaisen vertavuotavan sydämen suurella
teatteritempulla.
»Mutta jättäkäämme minun vaatimaton ja kokonaan epäromanttinen
persoonani..»
He elostuivat ja alkoivat jaaritella: Hubin serkusta, gymnasisteista,
eräästä ylioppilaasta, eräästä vaalean hakkailijasta... Mitä toinen
ei sanonut, sen toinen ilmaisi — tumma oli aina askeleen edellä ja
vaalea seurasi auttaen hänen perässään... Susi Hausnerista ja Litty
Mehringista ja Daisy Grimmesta... Oh, hän oli hyvin kehno, tuo Daisy
Grimme!
Ja kun minä kerran aivan vaatimattomasti uskallan lausua puhtaasti
teknillisen, »tilaisuutta» koskevan epäilyn... Heillä oli
musiikkituntinsa, kurssinsa, ompelijattarella käyntinsä. Järjestelmä
toimi erinomaisesti. Näiden seikkain läpi näkyi salainen keskinäinen
suvaitsevaisuus, pelko menettää oppilaat ja asiakkaat.
Sanon sinulle, että nämä molemmat palavat, somat, pienet tyttöset
olivat ihastuttavia!
Kello lyö kuutta.