Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille, Berliniin.
Rakas, vanha Mefistoni!
Tosin en tiedä, miten tulen kirjoittaneeksi sinulle juuri tänään
kauniissa sunnuntai- ja pääsiäiskellotunnelmassani, sillä oikeastaanhan
minä olin sinua kohtaan hyvin raivoissani, raivoissani ja suutuksissani
ja jonkun verran murheissani meidän viimeisen yhdessäolomme johdosta
Berlinissä, missä sinä jäässä kylmennetyn samppanjan ja oivallisten
ostereiden ääressä niin alastomasti ja peittelemättä selittelit
käsitystäsi eräästä tietystä aiheesta.
Sinähän tiedät, että minä sen aiheen suhteen olen kertakaikkiaan
parantumaton, itsepintainen idealisti. Sillä minä kysyn sinulta,
skeptikolta ja realistilta, minkä arvoista elämä ylipäänsä olisi, minkä
arvoista kaikki meidän työmme, minun häärimiseni täällä yksinäisessä
maan kolkassa, kuuluisuuden tavoittelu, ilo siitä, mitä me tunnemme
itse sisässämme ja ulkona kauniissa jumalan luonnossa, jos me emme
voisi keskustella kenenkään kanssa, jos ei olisi suloisia naisia,
rakasta, kaunista näkyä, rakasta, elävää, osaaottavaa olentoa, jota
voimme kutsua omaksemme.
Niin, niin, suloisia naisia! — Sinä voit nyt sanoa mitä tahansa ja
sinulla saa nyt olla minkälaisia kokemuksia tahansa — minä säälin
sinua silti usein. Minä väitän, että he ovat ainoa seikka maailmassa,
mikä tekee elämän meille ylipäänsä elämisen arvoiseksi. Heidän
joukossaan on enkeleitä, suloisia, viattomia kukkia, tuhatkertaa meitä
parempia, hienompia, viisaampia j.n.e., suorastaan taivaasta tänne
alas lähetettyjä, jotta meillä täällä tomussa säilyisi aavistus siitä,
millaista kerran oli tuolla ylhäällä.
Naura vaan jos tahdot minua romantikkoa, hullua, Parsifalia! On niin
kaunista olla hullu! Ja sanoakseni sen suoraan sinulle, vanhalle,
rakkaalle ystävälleni, huolimatta sinun helvetillisestä, oudosta
maustasi — minä olen onnellinen, kuvaamattomasti, äänekkään iloisesti,
äänettömän autuaasti onnellinen! — Minä rakastan.
Siinä se nyt on. Tuo sana kaikuu minusta melkein pyhyyttä loukkaavalta
saneessani sen sinulle. Tiedätkö sinä ylipäänsä, mitä rakkaus on,
tuollainen oikea ensimäinen, hyvä, riemukas ja vahva rakkaus, sinä,
joka olet suuri ihmissydämen tuntija, valantehnyt asiantuntija
rakkaus asioissa, verraton tunteiden vivisektori, erittelijä? — Sinä
tiedät hyvin paljon, paljon enemmän kuin sinun turpeenpuskijasi ja
maalais-Pylades raukkasi, mutta sitä et sinä kuitenkaan tiedä.
Ja miten voisit sinä sen tietää? Sinä suurkaupunkilainen, joka aina
olet kuljeksinut talorivien ja sähkölamppujen keskellä, joka olet
ollut kuuluisa 26-vuotiaana, sinä jumaloitu naiskammioiden sankari,
jonka jaloissa salonkien kuningattaret ovat maanneet, nuo naiset,
jotka sinä tunnet ja joita sinä kuvaat paremmin kuin kukaan muu, nuo
naarastiikerit madonnanhaluineen, nuo hempeämieliset Messalinat, nuo
sydämeltään ja mielikuvitukseltaan prostitueratut, jotka minusta ovat
huonompia kuin katunaiset, tuo rehellinen, likainen, julkea joukko,
jolta puuttuu Eau de Lys ja prerafaeliittiset poimujen laskokset.
Tiedätkö sinä, kun olen lukenut jotain tuollaista kirjaa, jolla on
viheriät, sileät sisiliskokannet, perin uudenaikaisine kulmineen
ja koristekiehkuroineen ja levottomaksitekevine puolinais- ja
sfinksivertauskuvineen, kun olen sitä lukenut täällä vanhassa,
savuuttuneessa kojussani, hirvensarvien, vanhojen Preussin kuningasten
ja heidän alapuolellaan riippuvien vanhojen jäykkien sotamiesten
keskellä, niin minun tekisi mieleni paiskata se seinään ja rynnätä
ulos. Raitista ilmaa! Puita! Maan tuoksua! Täällä on kuitenkin vielä
luontoa, totuutta, siveyttä!
— — — Eikä hän kuitenkaan ole mikään maalaiskukka, ei mikään
metsässä, lähteen lorinassa puhjennut — vaan suurkaupungin kukka,
suon ja kivimeren yli kasvava sininen ihmekukka. Mitenkähän voisikaan
olla toisin? Kuusitoista vuotta! Suloiset kuusitoista! — Puoleksi
lapsi vielä, puoleksi neito! Se on suloisin ikä. Minä en pidä
»nuorista daameista», jotka jo kolme talvea ovat liikkuneet ulkona,
joiden olkapäitä jokainen houkkio on tarkastellut ja joiden viaton
teeskentelemättömyys turmellaan typerillä imarteluilla. Jokainen
miehinen silmä, joka heitä on himoinnut, on jättänyt heihin tahran.
Ei, sellainen ei ole minun mielitiettyni. Minä olen ensimäinen,
tuo onnellinen, mitään aavistamaton metsästäjä, joka jyrkällä
vuorenrinteellä huomaa edelweiss-kukan. Tämä on ymmärrettävä
kirjaimellisesti. Sinä tunnet Portnachin solan. Niin laiska et liioin
sinäkään ollut meidän mainiolla retkellämme Jugspitzelle, jota sinä
Eibseen terrassilta seurasit kaukoputkella. Siellä minä hänet tapasin
aivan yksinänsä, vanhemmat olivat rientäneet edellä ylemmälle reunalle.
Hän oli reipas. Hän oli halunnut tehdä sisemmän kierroksen, tuo
pieni, uskalias berlinitär. Siinä hän seisoi märkää, jättiläismäistä
kallioseinää vastaan puristautuneena, siinä hän seisoi kalpeana ja
vavisten helmat arasti kohotettuina kohisevien ja kuohuvien vesien
keskellä pärskyvässä vesisuihkussa, mikä kasteli pienoisen, soman
päivänvalon kuten jonkin riepusen.
Minä otin ohjatakseni häntä. Miten arasti hän sipsutteli, nojaten
joka askeleella minun pitkään vuoristosauvaani! — ja kuitenkin
turvallisesti. Hänellä oli nyt rohkeutta. Hän tiesi, että tuo suuri,
jykevä mies ruskeassa, karkeassa villamekossa oli ohjaava hänet tuon
pelottavan, jättiläismäisen kivi- ja vesilabyrintin läpi. Olla vahva,
olla mies on ainoastaan barbarinen luonnonetu, mutta, se, josta
useimmin ja puhtaimmin riemuitaan; kuitenkin on kaikki tuo vain siksi,
että saamme tukea ja suojella pientä, herkkää ja hentoa olentoa,
olentoa, joka pienellä hymyllä käärii meidät sormensa ympäri.
Mitä muuta minun pitäisi sinulle vielä kertoa? Minä esitin itseni.
Minä sain puhella vanhempien kanssa. Minusta tuli jäsen heidän pieneen
piiriinsä — vähitellen, soutamalla ja huopaamalla, kuten on tapana
ylväiden, varovaisten pohjoissaksalaisten kesken. Sitten olivat
he sitä sydämellisempiä. Kaksi vanhempaa sisarta on naimisissa,
veli on upseerina, luutnanttina I:n rakuunarykmentissä. Mathilde
on nuorin. Mathilde — hänessä on jotakin kirkasta, puhdasta, kuten
muinaissaksalaisissa keisarinnoissa ja vaaleissa linnanneidoissa. —
Miten minä pidän siitä nimestä! Heidän perheellään on kaikilla sievät
nimet: Elisabeth, Magdalene. Isä on salaneuvos, preussilainen virkamies
vanhaa lajia, hieman kuivahko, jonkun verran tiukka, kunnianmies
kiireestä kanta päähän. Äiti on oikea saksalainen vaimo, kukoistava,
äidillinen, näppäräkätinen. Jotakin puhdasta on tässä rouvassa, ei
mitään epäjärjestystä, eikä mitään epäselvyyttä! Kun minulla itselläni
ei ole ollut äitiä, niin minä tunnen tämän kaksinverroin. Tämä rouva
on voittanut kokonaan minun sydämeni. Ja Mathilde — minä vihaan
lyhennyksiä. Minä nimitän häntä Mathildeksi, enkä Tildcheniksi tai
Tillyksi, tai vielä vähemmän englantilais-saksalaisesta Mattieksi,
Mandieksi — koko nimi sopii hänelle parhaiten. Hänellä on vaalea
palmikkokruunu, vaaleat silmät, tuore hipiä, tuoksuvan kiiltävä
kuin ruusun lehti. Minä ihailen naisten kaunista hipiää. Se tuntuu
minusta sisäisen puhtauden vertauskuvalta. Jokaisen vilpittömän mielen
liikutuksen saattaa lukea suonentykinnässä viattomuuden maitovalkean
alta.
Ja hän on kuitenkin vielä niin lapsekkaan nuori! Se on melkein synti.
Minä olen pyytänyt rouva B:tä olemaan sanomatta hänelle vielä mitään.
Minä haluan kosiskella häntä. Lehti lehdeltä minä tahtoisin tämän nupun
avata, tunkeutua hänen ajatuksiinsa, sydämeensä, aisteihinsa, kunnes
hän on minun ruumiineen ja sieluineen. Ruumiineen ja sieluineen! Mikä
ajatus! Mikä tehtävä!
Kunnioittaen, melkein peläten suhtaudun minä siihen. Mitä tietää
niin nuori olento maailmasta, elämästä, koko suuresta ihmiskunnan
olemuksesta? Että hyvä jumala loi maan ja taivaan seitsemässä päivässä,
että Fredrik Suuri kävi kainalosauvoilla, että joku Goethe on
kirjoittanut jonkun Faustin! Minun tehtävänäni tulee olemaan johdattaa
häntä, opastaa häntä pitäen häntä sylissäni. Miten helposti selviääkään
maailman arvoitus, kun pieni pää lepää turvallisena uskollisella,
rakastavalla rinnalla!
Sentähden onkin minusta niin hauskaa, että Mathilde ei ole ollut
pensionaatissa. Minä vihaan noita kokouksia välinpitämättömissä,
kodittomissa paikoissa, missä ei ole riittävää valvontaa ja mistä
ei suinkaan puutu huonoja aineksia. Minä olen pitänyt aina maalla
saamani yksityisopetuksen suurena etuna. Ja kun sinä ja sinun
kaltaisesi olette pilkanneet minua »pähkähulluksi», niin minä en ole
kadehtinut teitä. Hän on nauttinut vain yksityisopetusta, käynyt
pienillä kursseilla valittujen perheiden tyttärien kanssa. Hänen
paras ystävänsä on erään eläkettänauttivan kenraalin tytär, hauska,
tummasilmäinen lörpöttelijä. He ovat melkein eroittamattomia, heidän
välillään on olemassa ainainen rakastettava naurunhihitys ja kikatus,
sattuu tuhansia pieniä vähäpätöisyyksiä, jompikumpi saa uuden puvun,
haaveillaan jotain kuollutta runoilijaa tai kunnioitettua opettajaa...
Miten rajattoman liikuttavaa tuollainen yksinkertaisuus on. Minulle
se on jotakin pyhää. Minä rukoilen voidakseni olla hänen arvoisensa.
Minä tutkistelen itseäni, ajatuksiani, sanojani. Vieläpä minä haluaisin
varjella silmiäni herättämästä häntä ennen aikojaan, tekemästä häntä
levottomaksi, häntä, minun kukkaani liljannuppuani, keijukaistani!
Naura vain minulle! Kohauta olkapäitäsi! Näytä vain pilkallisinta
Mefistonilmettäsi ihmiselle, aasille, pölkkypäälle, joka kuusitoista
vuotiaassa lapsessa, lyhythameisessa tytössä on löytänyt aarteensa,
kruununsa, pelastuksensa!
Olen onnellinen!
Sinun Achimisi.