HEIKKI. Etkö nyt sitten ymmärrä? Olen kirjoittanut enolle, että minulla
on poika, ja nyt —
AARNIO ja ELLI. Mitä?!
HEIKKI. Nyt tahtoo eno nähdä sen — onpa vielä tuonut sille täydellisen
pukuvarastonkin —
LAURA. Joka minun heti piti ottaa huostaani, ajatelkaa!
ELLI. Tämä on ihan kauheaa!
AARNIO. Miksi et sanonut sitä meille jo aikaisemmin?
HEIKKI. Tiedäthän sinä minun onnettoman muistamattomuuteni! Mutta mistä
minä sen lapsen nyt otan? Herra varjele sentään! (Ellille). Teidän
pienokaisenne on saatava avuksi.
ELLI. Ei milloinkaan! Viatonta lastani en anna sellaiseen ilveilyyn.
LAURA. Sehän onkin tyttö.
HEIKKI (Ihan toivottomana). Aivan oikein! Mutta eihän se tee mitään —
tänne tyttö vain — peitetään se —
ELLI. Ei ikinä!
HEIKKI. Vain näytteille kuin taideteos.
ELLI. Älkää raivostuttako minua.
LAURA. Hiljaa! Eno tulee.
HEIKKI (Vääntelee tuskissaan käsiään). Ja minä olen lapseton!
PETÄJÄ (Tulee, kainalossaan lasten vaatteita käärössä. Kaikki
hyökkäämäisillään pois).