PETÄJÄ. Ja siinä pitäisi minun olla avullisena?
LAURA. Niin, sillä teihin minä luotan. Katsokaas, kolme inhoittavaa
ihmistä on jo kahden viikon ajan kiusannut minua typerillä
rakkaudentunnustuksillaan, ja olivatpa niin julkeita, että kirjoittivat
minulle.
PETÄJÄ. Mutta sehän on vastoin kaikkea säädyllisyyttä!
LAURA. Tosiaankin! Minä olen nyt vastannut ja sanonut ajatukseni.
PETÄJÄ. Niinkö?
LAURA. Olen uhannut, että ilmoitan kaikki miehelleni, mutta hänen ei
kuitenkaan tarvitse tietää asiasta rahtuakaan, sillä minä en tahdo
tuottaa hänelle turhia huolia.
PETÄJÄ. Nyt minä ymmärrän. Kirjeet pitää lähettää.
LAURA. Minä en enää voi niitä säilyttää. Mieheni nuuskii joka päivä
kaikki tavarani.
PETÄJÄ. Onko hän niin epäluuloinen?
LAURA. Valitettavasti! Hänen ainoa vikansa.
PETÄJÄ. Anteeksi — nyt niitä vikoja on jo kaksi: mustasukkaisuus ja
epäluulo.
LAURA. Mutta nehän johtuvat toisistaan, rakas eno, siis vain yksi vika.
PETÄJÄ (Itsekseen). Hän puolustaa aina Heikkiä. Oikein kunnon vaimo!
LAURA. Ottakaa siis kirjeet huostaanne siksi, kunnes saan tilaisuuden
lähettää ne.
PETÄJÄ. Se käy kyllä päinsä, kullannuppuseni! Anna tänne. (Ottaa
kirjeet ja panee ne taskuunsa). Täältä hän ei löydä niitä. Näin
siunausta tuottavassa työssä olen mielelläni avullinen.
LAURA (Panee kätensä hänen olkapäilleen, nojaa päätään hänen rintaansa
ja katsoo häneen herttaisesti). Ah, eno kulta — kuinka hyvä te olette.
PETÄJÄ (Suutelee hänen otsaansa). Sinun läheisyydessäsi täytyy jokaisen
olla hyvä!
HEIKKI (Tulee keskeltä).