Petäjä. Heikki.
PETÄJÄ. Niin, poika, sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, kun
vihdoinkin olet tullut järkeväksi ja ottanut itsellesi vaimon.
HEIKKI. Eno kulta! Tiedättehän, että tarkoitukseni on ollut aina
tuottaa teille iloa.
PETÄJÄ. No, no, annetaan olla. Ilo, joka minulla tähän saakka on ollut
sinusta, on maksanut minulle suunnattomasti.
HEIKKI. Rakas eno, taiteilijakin on etupäässä kuitenkin ihminen. Pieni
huvittelu silloin tällöin —
PETÄJÄ. Enhän ole milloinkaan vaatinutkaan sinusta tupajussia, mutta
kaikella pitää olla rajansa, poika kulta!
HEIKKI. Tietysti! Se on minunkin tunnuslauseeni, rakas eno. Naimisissa
ollessani en ole kertaakaan ollut kotoa poissa ilman vaimoani.
(Itsekseen). Se onkin totta.
PETÄJÄ. Se miellyttää minua. Mutta sinulla onkin sangen suloinen vaimo.
HEIKKI. Niinkö?
PETÄJÄ. Hellyys ja lempeys kuvastuvat hänen kasvoistaan — silmistä
hymyilee väärentämätön totuus — ruusuposket ja purppurahuulet —
HEIKKI. Ohoh, eno, tehän tulette ihan runolliseksi.
PETÄJÄ. Luuletko sinä sitten, että meiltä maaseutulaisilta puuttuu
luonnontieteellistä kauneusaistia? Ooh, kyllä käsitän — sinun Amaliasi
on mallikelpoinen vaimo.
HEIKKI. Amalia? Kuka se on?
PETÄJÄ (Nauraa). Sinä veitikka? Sinun vaimosi tietenkin.
HEIKKI. Hänkö? — Hänen nimensähän on Laura.
PETÄJÄ. Mitä hulluja! Amaliahan!
HEIKKI (Nauraa). Mutta eno, totta kai minä tiedän, mikä on minun
vaimoni nimi on?
PETÄJÄ (Nauraa). Mutta poika, kai minäkin osaan lukea sentään?
Kirjeessä, jossa ilmoitit naimisestasi, puhuit vain Amaliastasi.
(Koettelee taskujaan). Pitäisihän minulla olla vielä se kirje — (Ottaa
esiin kirjeen).
HEIKKI (Nopeasti). Vai niin, aivan oikein! (Itsekseen). Hyvänen aika,
tuon minä olin jo aikoja sitten unohtanut! (Ääneen). Antakaa vain olla
— nyt minä muistan. Hänen nimensä on oikeastaan myöskin Amalia — Laura
ja Amalia. Ymmärrättekö?