AARNIO. Sen me tiedämme.
HEIKKI. Jonka ainoa perillinen minä olen, ja jonka perinnön varalta jo
olen tehnyt melkoisia velkoja —
AARNIO. Valitettavasti.
HEIKKI. Jotka hänen on täytynyt maksaa jo kaksi kertaa.
AARNIO. Ja viimeisellä kerralla uhkasi tehdä sinut perinnöttömäksi,
ellet rupeaisi kunnolliseksi ihmiseksi —
HEIKKI. Pikkukaupunkimaisia käsityksiä! Mutta kun minun
elämänkäsitykseni tähtää korkeammalle, ja kun minusta velaton ihminen
aina näyttää siltä kuin — kuin liivi ilman etupuolta, niin olen
lainaillut väsymättä.
ELLI. Se on väärin.
HEIKKI. Herra nähköön, mikä nyt sitten on oikein tässä matoisessa
maailmassa? — Peittääkseni vajausta, mutta näyttääkseni samalla
myöskin enon silmissä velattomalta, on täytynyt keksiä kaikennäköisiä
välttämättömiä menoja. Enon luuvalo ei ole sallinut hänen vuosikausiin
ilman apua astua viittäkään askelta talon ulkopuolelle — ja siksipä
rohkenin minä mennä kihloihin erään ihastuttavan tytön kanssa —
AARNIO. Sinäkö?
ELLI (Yhtaikaa). Tekö?
HEIKKI. Jonka kanssa minä yksitoista kuukautta sitten menin naimisiin.
AARNIO ja ELLI. Mitä?
HEIKKI. Siitä huolimatta olen kuitenkin tähän päivään asti pysynyt
väärentämättömänä nuorenamiehenä.
AARNIO. Mutta Heikki! Sepä vasta kepponen!
HEIKKI. Muu ei auttanut, ystäväiseni! — Eno lähetti kihlausta ja
naimista varten melkoisia summia, ja minä olin maailman onnellisin
aviomies, sillä minulla ei ollut vaimoa.
AARNIO (Huokaa). Ah!
ELLI (Nopeasti). Miksi sinä huokaat, Reino?
AARNIO. Kun ihminen voi olla ilman vaimoakin — onnellinen!
HEIKKI. Avioliitto, kuten tiedätte, aiheuttaa melkoisia menoja, Ja
siksipä olen saanut enolta joka kuukausi niin suuren summan, että
olisin voinut sillä elää huolettomasti, ellen olisi periaatteitteni
mukaan tehnyt uusia velkoja.