ELLI (Keskeyttää nopeasti). Mieheni jää tänne.
AARNIO. Niin, — minä jään tänne.
LAURA. Vai niin! (Niiaa kujeillen Ellille). Herra käskee, (niiaa sysään
Aarniolle) rouva tottelee! Hahhahhaa!
AARNIO (Ellille). Näetkös nyt, joudumme vielä lasten ivailtaviksi!
ELLI. Tiedäthän sinä, Reino, että hän jaaritteleé pelkkiä
mielettömyyksiä! (Lauralle, hyväillen Aarniota). Sellaista miestä kuin
minun Reinoni et sinä saa koskaan.
LAURA. En minä sellaista haluakaan.
AARNIO (Osoittaen itseään). Tällaiset rypäleet riippuvatkin liian
korkealla.
LAURA. Eipä suinkaan! Kyllä niitä on aivan nenän edessä, mutta minä en
huoli.
ELLI (Osoittaen kirjeitä). Mitä sinulla on kädessäsi?
LAURA (Pitää kirjeitä korkealla). Narreja nuorassa.
ELLI. En ymmärrä.
LAURA (Aarniolle, pitäen kirjeitä korkeealla). Rastaita ansassa.
AARNIO (Hyvin rauhallisesti). En minäkään ymmärrä.
LAURA. Sitten täytyy minun surkutella teidän käsityskykyänne.
AARNIO. Kiitän.
LAURA. Ei kestä. — Tässä on kolme rakkauskirjettä.
AARNIO ja ELLI. Sinulleko?
LAURA. Minulle tietenkin.
ELLI (On ottanut pöydältä sukkalankavyyhdin). Reino, pitelehän tätä
vyyhtiä.
AARNIO. Kyllä, lapseni. (Ottaa vyyhdin).
ELLI (Kerii).
LAURA. Eilen konsertissa seurahuoneella huomasin — ihan sattumalta,
sen vaikka vannon — kuinka eräs pitkäkoipinen luutnantti, joka seisoi
vasemmalla käytävällä, tähysteli minua. Niin usein kuin minä — ihan
sattumalta, sen vaikka vannon — katsoin sinnepäin, alkoi hän kierrellä
viiksiään (näyttää), ja kun katsoin toisen kerran, oli hän niin
hävyttömän rohkea, että heitti minulle hymyillen lentomuiskun.