Aatu, isäntä
Oka, tullimies
Eppu |
Kiia | palvelusväkeä
Selma |
Kaisa |
Susanna, täti
Anna-Liisa, naapurin tytär
Tälle näytelmälle, pilan ollessa sen luonteenomaisuutena, on eduksi
kevyt ja leikihtivä esittäminen. Pieni liioitteleminenkin siellä täällä
lisää esityksen vaikuttavuutta, jos vain pidetään tarkka raja, ettei se
kehity reuhaamiseen tai mauttomaan ilvehtimiseen. Hyväntuulinen esitys
leikkiä laskevassa äänilajissa on pidettävä pohjasävynä.
Aatu on reipas ja hyväntuulinen, eikä suuttuessaankaan saa vaikuttaa
ankaralta, vaan ennemmin vähän harmistuneelta. Ikä n. 25 v.
Oka on kuivan leikillinen, leveästi hymyilevä, viekassilmäinen
vanhapoika. Hänen hymystään ja katseestaan voi päättää, että hän on
ovelampi kuin miltä hän jutuissaan tahtoo näyttää. Ikä n. 40 v.
Eppu on iloinen hulivili; sanoo sanottavansa rohkeasti ja naurusuin.
Ikä n. 25 v.
Kiia on yksivakainen ja hidas, juttelee harvakseen ja harkitusti. Ikä
n. 30 v.
Susanna on vähän hupsahtanut vanhapiika, joka yrittää matkia
sivistyneen naisen esiintymistä, mutta on sattunut saamaan kiinni
väärästä päästä. Esiintyminen on pöyhkeilevää, olematta arvokasta — ja
puheleminen on suun ja sanojen hienostelemista, olematta luontaisen
kehityksen tulosta. Hän sievistelee ja venyttää sanoja sekä käyttää
silmiään mulkoilevasti, ummistaen usein silmäluomiaan. Ikä n. 40 v.
Selma on iloinen ja vähän vallaton. Ikä n. 21 v.
Kaisa on toimelias, vilkaspuheinen ja rivakka koko esiintymisessään.
Ikä n. 24 v.
Anna-Liisa on ujo ja arka, mutta muuten hyvin herttainen, pehmeä
luonne. Ikä n. 18 v.
Pirtti on alussa puolipimeä.
OKA (kompuroi ulkoa. Heittää silat ja länget suurella kolinalla uunin
eteen. Mutisee puoli-ääneen). Mikä niitä uusia rinnustimiakin aina
katkoo!
SELMA (kurkistaa keittiön ovesta). Joko miehet tulivat?
OKA. Vasta sen äsken juuri laitoin.
SELMA. Kuka sinne tuli?
OKA. Minä.
SELMA (nauraa). Ei!... _Minä_ olen täällä.
OKA. Minä itse.
SELMA. Vai niin! Okahan se on itse. Miksi ei Oka ota valoa?
OKA. Enpähän viitsi noita uusia nappuloita kierrellä.
SELMA (menee ulko-oven pielestä sytyttämään sähkövalon). Kah! Sitä
vartenhan ne ovatkin.
OKA. Kylläpä leiskahti! Oli silmät viedä!
SELMA. Joko miehet tulivat?
OKA. Jo. Jäivät naapurin poikien juttusille tuonne tallin nurkalle. —
Poikki se pahus on! Ihka uusi rinnustin.
SELMA. Tulkaa sitten kahville! Ei illallista vielä anneta. (Menee
keittiöön.)
OKA (tuo länget mukanaan ja istuutuu pöydän ääreen vasemmalle). No,
eipä kai tähän aikaan päivästä.
KAISA (tulee ulkoa, silittelee hameitaan ja istuutuu pöydän oikealle
puolelle, pudottaa liinan niskaansa ja rupeaa pahantuulisena
palmikoitaan korjailemaan).
OKA (vilkaisee sivulleen Kaisaan, mutta ei sano mitään).
KAISA (heittää palmikon niskansa taakse). Jopas se tuli tämäkin ilta!
Lyhyessä ovat jo tämän talon askareet.
OKA. Niin tuli... vuoden viimeinen ilta. Huomennahan on muuttolauantai.
KAISA (nauraa ivallisesti). Eihän Oka ikinä muuta!
OKA. Muuttaakos Kaisa?
KAISA. Mitäpä täällä... mokomassa!
OKA. Muualla ei ole niinkään hyvä! Mikäpä taloa vaivaisi?
KAISA. Kai se talo — mutta ihmiset!
OKA. Isäntä on hyvä...
KAISA (kivahtaa). Ja isännän täti! Nyt se taas on sotkenut moniaitten
asiat harakanvarpaiksi.
OKA. Kaisanko?
KAISA. Kiia ei katsonutkaan minuun äsken tuolla pihalla, vaikka
meidän on pitänyt yhtaikaa jäädä tänne tai lähteä Jokisivulle. (Nojaa
kyynärpäätä polveen ja naputtelee nyrkillä otsaansa.) On tämäkin vuosi
mennyt hukkaan! On jo!
OKA (kuivasti). Hukkaanhan ne palvelijan vuodet menevät... siksi kun
saa jalkansa oman pöydän alle.
KAISA (vihaisena). Tässä talossa sitä saa toivoa siksi kun kuopataan.
OKA. Hm!
KAISA (pisteliäästi). Siihen asti se Okakin täällä siloja paikkailee.
OKA. Hm!
KAISA. Kauanko lie jo paikkaillutkin! Piimäparrasta harmaapartaan!
OKA. Hm!
KAISA. Mutta minä en aio olla täällä Susannan silmätikkuna. Ratkokoon
minun puolestani muitten välejä miten paljon huvittaa — mutta ei enää
minun. Mokomakin tekohurskas!
OKA. Onko ratkonut...?
KAISA. Onko! Sanoinhan, ettei Kiia kurkistanutkaan minuun.
OKA (äkäisesti). Pitäisikö aina sitten kurkistella?
KAISA (toimeliaasti). No, ei aina eikä joka käänteessä, eikä työaikana,
mutta runtuviikko on eri juttu! Ja varsinkin eri juttu tänään! On
oltava selvillä mitä tehdään.
OKA. Ehkä Kiia onkin selvillä?
KAISA. Mistä?
OKA. Ettei tee mitään.
KAISA. Sanoisi edes sitten!
OKA. No, niin kyllä... sanoisi!
KAISA (itkua estellen). Kun kerran on koko syksyn narraillut.
OKA. Mitenkäs se onkaan se sananlasku...?
KAISA. Älkää te puhuko mitään sananlaskuista! — Toimitittekin minut
tänne... tuon Susannan syötäväksi. Saisittekin toimittaa asiat selviksi!
OKA. En minä ole luvannut Kaisalle miestä toimittaa.
KAISA (liikahtaa hermostuneesti). En minä ole pyytänyt keneltäkään
miestä, mutta ei kenenkään tarvitse liioin santakontitella.
OKA. Mitäpä minä sille mahdan!
KAISA. Olisitte voinut sanoa Kiialle...
OKA. Mitä?
KAISA. Että Susanna on tekohurskas hupsu...
SUSANNA (tulee vasemmalla itsetietoisen ja arvokkaan näköisenä,
sukankudin kädessä). Mitä se Kaisa minusta sanoo?
KAISA (uhmaavasti). Onko kyöpelin emäntä kuunnellut?
SUSANNA (kiivaasti). Mitä sinä sanot?
KAISA. Onko Susanna jo tullut kuuroksikin?
SUSANNA. Minä en ole kuuro enkä sokea. Mutta miksi sinä nimitit minua?
KAISA (kipakasti). Siksi, miksi koko pitäjä teitä nimittää. Mutta
omasta puolestani sanon, ettei tarvitse tupata puun ja kuoren väliin!
Valheita olette juorunnut Riialle... ja santakonttina kulkenut.
Tahdotte kai hänet itsellenne!
SUSANNA (suuresti hämmästyvinään). Ei... mutta kuulkaa nyt, hyvät
ihmiset! Kuinka sinä uskallat puhua minulle miehistä! Etkö sinä tunne
minun siveellistä vaellustani?
Kaisa. Hyvin helppo on olla siveellinen, kun ei kukaan välitä!
SUSANNA (vimmastuen). Välitä! Vai välitä! Luuletko ettei minusta
välitettäisi, jos minä välittäisin noista inhottavista miehistä,
mokomista tyhmeliineistä, jotka eivät koskaan tunne oikean naisen
arvoa. Kaikki ovat niinkuin Oka tuossa... sokeita...
OKA (nousee). Niin ovat. He eivät missään näe oikeita naisia. (Menee
keittiöön.)
SUSANNA (menee liehakoiden perässä). Kun he kulkevat silmät ummessa
eivätkä katsele...
KAISA (naurahtaa). Pakenevat vain.
SUSANNA (kääntyy ympäri). Minua ei tarvitse paeta, sillä minä olen
oikea nainen ja minulla on harrastuksia — (pudistaa sukankudinta
Kaisalle) — yleviä harrastuksia!
KAISA (nauraa). Kyllä! Kutoa valkoisia villasukkia mustille
neekeripojille!
SUSANNA. Korkeimman lain täyttämistä se on. Älä naura! Minä tiedän
sivistyneen naisen velvollisuudet, minä. Mutta sinä et tiedä muuta kuin
navettasi, karjasi, porsaasi ja lampaasi, sinä!
AATU (tulee vasemmalta). Mitä nyt taas? Mitä Susanna riitelee?
SUSANNA. Tuo navetta-ihminen kehtaa puhua minulle miehistä ja
neekeripojista!
AATU. Mikä ihminen?