Inari astui tietä pitkin eteenpäin kysymättä minne se vei.
Ulos kaupungista, päin auringon kultaamia metsäisiä rinteitä ja
maantien mutkiin piiloutuneiden kylien etäisiä sauhuja...
Kaikki kasvoi, kukki, eli ja kohisi ympärillä. Nurmi lemusi makeaa,
vehmasta tuoksua, männyt uhosivat väkevää haudettaan ja kaukaa kuin
salomailta tullen leijui ilmassa näkymättömän kasken kytö.
Inari haistelee sitä halulla, tylsästi ja ilmeettömästi, nauttien
niinkuin eläin pelkästään luonnon pahaa-tekemättömyydestä.
Ja hän kulkee vain eteenpäin, pois, pois, kauas, irralleen kaikesta,
mitä hän on ollut, elänyt, rakastanut...
Eikä se tunnu raskaalle edes. Selittämättömän maailman-lain
pakko, joka vangitsee välttämättömyydellään, vapauttaa hänet
kaikesta vastarinnan ja ponnistelun velvollisuudesta, tekee sielun
hiljaiseksi, mahdottomaksi rukoukseen tai hätähuutoon. Olla vain, kun
ei voinut olla olematta. Pahin oli jo tapahtunut, aseet oli lyöty
käsistä. Tältä onnettomuuden pohjalta oli kaikki, mikä vastedes
tapahtui, sulaa onnea.
Inarissa on kummallinen rauha, helpotus, ikäänkuin joku ikivanha
tuskallinen päähänpisto olisi hellittänyt otteensa hänen aivoissaan.
Ne ikäänkuin ovat päässeet luonnottomasta jännitystilastaan lepoon,
oikeisiin suhteisiinsa. Ja samalla on kuin joku kaihi siirtyisi pois
hänen silmistään. Hän näkee maailman kuin ensi kerran, sellaista,
jota hän ei ikinä vielä ole huomannut. Sokeana on hän kulkenut. --
Tuon yhden ainoan ihmisen kaikkivaltias hahmo on pimittänyt häneltä
koko muun elämän. Mikäli se nyt auttamattoman varmasti hetki hetkeltä
loittonee, sikäli tuntuu muu ihmiskunta tulevan lähemmäksi. Eiväthän
ihmiset olekaan kammottavia, eihän maailma olekaan tyhjä, eihän Inari
itse olekaan kuollut!
Hän seisahtuu ja kuulostaa itseään. Hänessä aaltoilee jotakin suurta
ja lämmintä, jotakin ennen olematonta, väreilee kuin uuden onnen
aavistus... Mitä se on? Syntyykö hän uudelleen uuteen maailmaan?
Onhan maailma, joka nyt on hänen silmiensä edessä aivan toinen
kuin ennen, niin maalauksellinen, sopusointuinen, lämmin, kaunis,
väkevä... Ja aivan uusi. Ei mitään ole hän nähnyt ennen. Ei tuota
hepoa, joka torkkuu päiväisessä ruskean tynnyrikuorman takana, ei
noiden tiilipinojen iloisen-keltaista loimotusta, ei noita ympärillä
hääriviä työmiehiä, ei mitään...
Inarin edessä hyppelehtii pieni, punamekkoinen tyttö tanssi-askelin.
Hänen päänsä ympärille on kiedottu likainen pitsinriekale, hänen
suustaan valuu lakritsia ja silmistä paistaa rajaton mielikuvituksen
ilo. Hän on varmaan yhtä rikas kuin mikä prinsessa ikään, räsy
hiuksilla on diadeemi, maantie parkettilattia, ja lakritsipiippu
maailman herkullisin kestitys... Hän kääntyy ympäri ja katsoo
säteilevin silmin Inariin ja nauraa. Ja Inari katsoo tyttöön
ja nauraa takaisin lämpimästi, onnellisesti, suuri suloinen
yhteenkuuluvaisuuden tunne rinnassa...
Rajaton kiitollisuus valtaa hänet. Näinkö ilmaiseksi tuli elämän
runsaus, sitten kun lakkasi sitä tavoittelemasta, näinkö laajan
läikehtiväksi kävi rakkaus, kun luopui henkilökohtaisesta pyyteestä,
näinkö helposti löysi kaikkeuden, kun kadotti kaikkensa! Mutta eihän
silloin tarvinnut paeta valittunsa kanssa vieraisiin maihin ollakseen
vaivaton ja vapaa, jos näin saattoi kulkea yksin pölyistä maantietä
köyhempänä kuin köyhin kerjäläinen jäsentään rikkaampana kuin rikkain
ruhtinas. Eihän tarvinnut tehdä väitöskirjoja ja velkaa, tavoitella
kellastuvia todistuksia ja kuihduttavia virka-asemia maksaakseen
velkansa elämälle. Antaa elämän kuljettaa vain, tehdä mitä se
kulloinkin teetti, lentää vaikka auringonsäteellä ja asua vaikka
veneen alla! Joka meressä oli kimmeltäviä laineita, joka metsässä
humisevia puita, joka maassa päivänpaistetta ja ilmaa, joka kylässä
ihmisiä ja ihmissieluja, täynnä elämän moninaisuuden kipeää ja
kypenöivää värinää, joka pakotti ikuiseen liikehtimiseen. Liikehtisi
mukana vain...
Inari poikkeaa metsäisen kallion kupeelle. Hän näkee ympärillään
vaaroja, mäkiä, polkuja, punaisia taloja, myllyjä, lehväisiä laaksoja
ja purojen kierteleviä varsia. Hänen silmänsä ovat tulvillaan
maailman ihanuutta.
Hän ojentautuu pitkäkseen tuoksuvalle nurmikolle.
Hänen on hyvä olla. Hän ei oikeastaan ajattele mitään. Mielikuvat
vain valuvat aivojen läpi irrallisina, oikullisesti velloen
olevaisuuden ja olemattomuuden rajamailla.
Hän on kulkevinaan päin auringon nousua, pitkää valkenevaa maantietä.
Ja Porkka tulee vastaan... He seisahtuvat, katsovat toisiinsa ja
suuri riemu ja rakkaus paistaa heidän silmistään...
He eivät tahdo omistaa toisiaan enää, mutta saavat toisensa
itsestään. He ovat kokeneita ja lempeitä, ja harmittomia kuin lapset,
yhtä onnellisia kuin Alvia ja Inari kerran Välimeren rannalla, mutta
paljon, paljon kauniimpia vielä.
He sanovat toisilleen:
-- Sinä olet kokonaan hyvä ja siksi kaikki, mitä olet elänyt, on
kokonaan hyvää. Siunattu olkoon elämä, joka sinut on kasvattanut! Se
on kaunis, hyvä ja viisas, koska se on tehnyt sinut noin kauniiksi,
hyväksi ja viisaaksi!
Kuvat kulkevat yhä...
Inari makaa ruohikossa silmät ummessa. Hän leikittelee ruohonkorsilla
ja hymyilee unilleen.
Hän makaa siinä kuin tapaturmaisesti ohivierivistä vaunuista tien
oheen heitetty, puolihorroksissa, tuntematta kipua tai tahtomatta
elää...
Hänen tekee vain mieli siunata kaikkea ja kaikkia: Porkkaa, Naimaa,
Alviaa... ja omaa sammumatonta sydäntään.
Aurinko paahtaa, kukat lemuavat, kevätnurmi leviää kuin hivelevä
silkkihuntu hänen allaan. Maa on niin rakas ja turvallinen.
Inarin on hyvä olla. Ei mikään voi häiritä enää. Ja hänestä
tuntuu, että olisi yhtä hyvä, jos hän makaisi siinä kolme kyynärää
syvemmälläkin.