Hän horjui kuin olisi saanut kuolettavan iskun. Juuri silloin hän
kuuli toisten käskevän häntä rientämään -- juna oli pysähtymässä
pienen asemasillan luo. Kuin häikäistyneenä hän otti ulsterin
kainaloonsa. Hän aikoi kertoa heille sähkösanomasta, kun kaikki
olivat junassa. Sitten hän riensi asemasillalle, juuri kun
veturi vihelsi kahdesti viimeisenä varoituksena ennen puskurien
ensimmäistä tömisevää sysäystä. Toiset olivat ylhäällä kumartuen ulos
salonkivaunun sulakkeelta ja hoputtaen häntä rientämään. Hyvinkin
viisi minuuttia kului ennenkuin he olivat asettuneet istuimilleen,
ja vasta silloin havaitsi Clayton, että Tarzan ei ollut heidän
joukossaan.
"Missä on Tarzan?" kysyi hän Jane Porterilta. "Toisessa vaunussako?"
"Ei", vastasi neitonen; "viime hetkessä hän päätti ajaa autollaan
takaisin New Yorkiin. Haluaa nähdä Ameriikasta enemmän kuin junan
ikkunasta on mahdollista. Hänhän palaa Ranskaan."
Clayton ei vastannut. Hän yritti löytää oikeat sanat selittääkseen
Jane Porterille, mikä onnettomuus oli kohdannut häntä -- ja Jane
Porteria. Hän koetti arvailla, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi
tyttöön. Olisiko tämä yhä halukas tulemaan hänen vaimokseen --
pelkäksi rouva Claytoniksi? Kamala uhraus, joka jommankumman heistä
oli tehtävä, hahmoittui äkkiä suurena hänen mielikuvituksessaan.
Sitten tuli kysymys: Vaatiiko Tarzan oikeuksiaan? Apinaihminen oli
tiennyt sähkösanoman sisällön jo ennenkuin hän tyynesti kielsi
tuntevansa sukuperäänsä! Hän oli myöntänyt, että Kaala, naarasapina,
oli hänen äitinsä! Olikohan hän tehnyt sen rakkaudesta Jane Porteriin?
Ei ollut muuta järkevältä näyttävää selitystä. Koska hän siis
oli tekeytynyt tietämättömäksi sähkösanoman todistuksesta, niin
eikö ollut otaksuttavaa, että hän ei koskaan aikonut vaatia
esikoisoikeutensa tunnustamista? Ja jos niin oli, niin mitä
oikeutta oli hänellä, William Cecil Claytonilla, vastustaa tämän
omituisen miehen toivomuksia ja ehkäistä hänen uhrautumisensa? Jos
Apinain Tarzan saattoi tehdä tämän pelastaakseen Jane Porterin
onnettomuudesta, niin miksi hän, jonka haltuun tyttö uskoi koko
tulevaisuutensa, tekisi mitään hänen edulleen vaarallista?
Ja näin hän aprikoi, kunnes ensimmäinen jalomielinen vaisto julistaa
totuus ja luovuttaa arvonimensä ja tiluksensa niiden oikealle
omistajalle unohtui itsekkyyden keksimiin viisasteluihin. Mutta
koko lopun matkaa ja monta päivää sen jälkeen hän oli ärtynyt ja
hajamielinen. Toisinaan tunkeutui esille ajatus, että Tarzan ehkä
joskus myöhemmin katuisi jalomielisyyttänsä ja vaatisi oikeuksiaan.
Useita päiviä myöhemmin kun he olivat päässeet Baltimoreen, Clayton
mainitsi pian tapahtuvasta vihkimisestä Janelle.
"Mitä tarkoitat pian tapahtuvalla?" kysyi tyttö.
"Aivan ensi päivinä tapahtuvaa. Minun täytyy heti palata Englantiin
-- haluan, että sinä tulisit mukanani, rakkaani."
"En voi päästä valmiiksi niin pian", vastasi Jane. "Siihen kuluu
vähintäänkin kuukausi."
Hän oli iloinen, sillä hän toivoi, että, olipa syy Englantiin
palaamiseen mikä tahansa, se saattoi vielä viivyttää häitä. Hän oli
tehnyt onnettoman kaupan, mutta hän aikoi esittää osansa uskollisesti
katkeraan loppuun saakka -- ja kunhan hän vain saisi hiukan
hengähdysaikaa, niin hän oli varma menestymisestään siinä. Claytonin
vastaus hämmästytti häntä.
"No niin, Jane", sanoi hän. "Se on ikävää, mutta minä siirrän
Englannin-matkani kuukaudeksi eteenpäin. Sitten voimme matkustaa
yhdessä."
Mutta kun kuukausi läheni loppuaan, keksi tyttö vielä toisen
viivyttävän verukkeen, kunnes Claytonin vihdoin allapäin ja epäillen
täytyi yksinään palata Englantiin.
Heidän välillään vaihdetut kirjeet eivät tuoneet Claytonia lähemmäksi
toiveittensa täyttymistä kuin oli ennen ollut, ja niinpä hän
kirjoitti suoraan professori Porterille turvautuen hänen apuunsa.
Vanhus oli tätä naimiskauppaa aina suosinut. Hän piti Claytonista,
ja ollen vanhaa etelävaltion sukua hän oli liiankin viehättynyt
arvonimen etuihin, jotka hänen tyttärelleen merkitsivät vähän tai ei
mitään.
Clayton pyysi hartaasti professoria suostumaan hänen kutsuunsa
saapua hänen vieraakseen Lontooseen, ja se kutsu käsitti professorin
koko pienen perheen -- herra Philanderin, Esmeraldan ja kaikki.
Englantilainen tuumi, että kunhan Jane vain kerran oli heidän luonaan
ja kotisiteet olivat katkenneet, ei tyttö pelkäisi astua askelta,
jota oli niin kauan epäröinyt.
Sinä iltana siis, kun professori Porter sai Claytonin kirjeen, hän
ilmoitti, että he seuraavalla viikolla matkustaisivat Lontooseen.
Mutta Lontooseen tultuaan Jane Porter ei ollut taipuvaisempi kuin
Baltimoressakaan. Hän keksi verukkeen toisensa jälkeen, ja kun loordi
Tennington lopuksi kutsui seurueen purjehtimaan huvilaivallaan
Afrikan ympäri, ilmaisi Jane sen johdosta mitä suurinta riemua, mutta
kieltäytyi ehdottomasti avioliitosta ennenkuin olivat Lontooseen
palanneet. Ja risteilyä kestäisi vähintään vuoden, sillä heidän oli
määrä pysähtyä määräämättömiksi ajoiksi erinäisiin mielenkiintoisiin
paikkoihin. -- Mielessään noitui Clayton Tenningtonia, kun tämä oli
moista naurettavaa retkeä ehdottanutkaan.
Loordi Tenningtonin suunnitelmana oli purjehtia Välimeren ja Punaisen
meren läpi Intian valtamerelle ja sitten pitkin itärannikkoa ja
laskea jokaiseen näkemisen arvoiseen satamaan.
Ja niin tapahtui, että eräänä päivänä kaksi alusta sivuutti toisensa
Gibraltarin salmessa. Pienempi oli siro valkoinen huvipursi, joka
kiiti itää kohti ja jonka kannella istui nuori neitonen surullisin
silmin katsellen ja joutessaan hypistellen timanteilla koristettua
medaljonkia. Hänen ajatuksensa liikkuivat etäällä hämärän, tuuhean
troopillisen aarniometsän povessa -- ja hänen sydämensä liiteli
ajatusten mukana.
Hän mietiskeli, oliko mies, joka oli antanut hänelle tuon kauniin
korun, vaikka se oli merkinnyt antajalleen niin paljoa enemmän kuin
sen varsinainen arvo, josta tämä ei ollut edes tiennyt, suinkin
saattoi merkitä, jo palannut kotimetsäänsä.
Ja isomman laivan, länteenpäin kulkevan matkustajahöyryn, kannella
istui mies toisen nuoren naisen kanssa, ja molemmat katselivat
aikansa kuluksi tuota hentoa alusta, joka niin sirosti viilsi
hiljaisen meren vienoja aaltoja, ja koettivat arvailla mikä alus se
lienee ollut.
Kun huvipursi oli ehtinyt ohitse, jatkoi mies keskustelua, jonka sen
ilmestyminen oli keskeyttänyt.
"Niin", sanoi hän, "minä pidän Ameriikasta hyvin paljon. Mikä
tietenkin merkitsee, että pidän ameriikkalaisista, sillä maahan
on sitä, miksi sen asukkaat sen tekevät. Tapasin siellä ollessani
joitakuita hyvin herttaisia henkilöitä. Muistan erään perheen omasta
kaupungistanne, neiti Strong, josta erikoisesti pidin -- professori
Porterin ja hänen tyttärensä."
"Jane Porterin!" huudahti tyttö. "Tarkoitatteko, että tunnette
Jane Porterin? Kas, hän on kaikkein paras ystäväni maailmassa.
Pikku lapsina kasvoimme yhdessä -- olemme tunteneet toisemme monet
ikäkaudet."
"Ohhoh!" vastasi toinen hymyillen. "Sitä teidän olisi vaikea saada
kellekään uskotelluksi joka teistä on jommankumman nähnyt."
"Muunnan sitten lausettani", selitti neitonen nauraen. "Olemme
tunteneet toisemme kaksi ikäkautta -- hänen ikänsä ja omani. Mutta
olemme toisillemme tosiaan yhtä rakkaat kuin sisarukset, ja nyt kun
minä menetän hänet, on sydämeni melkein murtunut."
"Menetättekö hänet!" huudahti Tarzan. "Mitä, kuinka niin? Ah,
ymmärrän. Tarkoitatte, että kun hän on nyt naimisissa ja elää
Englannissa, tapaatte hänet harvoin, jos koskaan."
"Niin", vastasi nuori nainen; "ja surullisinta koko jutussa on,
että hän ei mene avioliittoon miehen kanssa, jota rakastaa. Voi,
se on kauheaa! Mennä naimisiin velvollisuudentunnosta! Minusta se
on ihan jumalatonta, kuten hänelle sanoinkin. Se koski minuun niin
kipeästi, että vaikka sukulaisten lisäksi olin ainoa henkilö, joka
piti kutsuttaman häihin, en tahtonut sallia hänen minua kutsua,
sillä minä en olisi mennyt moisen kauhean ilveilyn todistajaksi.
Mutta Jane Porter on omituisen itsepintainen. Hän on varma siitä,
että hän tekee ainoan teon, joka tässä asiassa on kunniallinen, eikä
mikään maailmassa voi estää häntä ottamasta kreivi Greystokea, paitsi
Greystoke itse tai kuolema."
"Säälin häntä", sanoi Tarzan,
"Ja minä säälin miestä, jota hän rakastaa", virkkoi tyttö, "sillä hän
rakastaa Janea. En ole koskaan häntä tavannut, mutta ystävättäreni
sanoista päättäen hänen täytyy olla hyvin merkillinen henkilö. Hän
kuuluu syntyneen Afrikan viidakossa, jossa hurjat, ihmisenmuotoiset
apinat ovat hänet kasvattaneet. Ei ollut koskaan nähnyt valkoista
miestä tai naista, ennenkuin professori Porter seurueineen heitettiin
rannikolle aivan hänen pikku majansa kynnykselle. Hän pelasti
heidät kaikennäköisten kauheiden elukkain kynsistä ja suoritti mitä
ihmeellisimpiä urotöitä. Kaiken kukkuraksi hän rakastui Janeen ja
Jane häneen, vaikkei tyttö sitä koskaan oikein varmasti tiennyt,
ennenkuin oli lupautunut loordi Greystokelle."
"Perin merkillistä", jupisi Tarzan takoen aivojaan löytääkseen
jonkun verukkeen, millä kääntäisi puheen toisaalle. Hän oli
mielissään kuullessaan Hazel Strongin juttelevan Janesta, mutta
kun keskustelu kääntyi häneen itseensä, tunsi hän kiusaantumista
ja hämmennystä. Mutta hän sai pian hengähdysaikaa, sillä tytön
äiti tuli heidän luokseen ja haastelu muuttui ylimalkaiseksi.
Seuraavat päivät kuluivat yksitoikkoisesti. Meri oli tyyni. Taivas
oli kirkas. Höyrylaiva kynti tasaisesti etelää kohti, pysähtymättä.
Tarzan vietti jokseenkin paljon ajastaan neiti Strongin ja hänen
äitinsä seurassa. He kuluttivat hetkiänsä kannella lueskelemiseen,
juttelemiseen tai valokuvien ottamiseen neiti Strongin kameralla.
Auringonlaskun jälkeen he kävelivät. Eräänä päivänä näki Tarzan
neiti Strongin juttelemassa oudon miehen kanssa, jota ei ollut ennen
laivalla tavannut. Hänen lähestyessään paria kumarsi mies tytölle,
kävelläkseen pois.
"Odottakaa, monsieur Thuran", sanoi neiti Strong; "teidän pitää
tavata herra Caldwell. Olemme matkatovereita ja meidän tulisi
tutustua toisiimme."
Herrasmiehet kättelivät. Vilkaistessaan herra Thuranin silmiin Tarzan
kummastui niiden ilmeen omituisesta tutunomaisuudesta.
"Varmaankin minulla on ollut kunnia tavata monsieur joskus ennenkin",
sanoi Tarzan, "vaikka en voi muistaa missä tilaisuudessa".
Herra Thuran näkyi joutuvan hämilleen.
"Enpä tiedä, monsieur", vastasi hän, "saattaa kyllä olla niin.
Minullakin on vieraan henkilön tavatessani joskus ollut samanlainen
tunnelma."
"Herra Thuran on selittänyt minulle muutamia merenkulun
salaisuuksia", mainitsi tyttö.
Tarzan kiinnitti vähän huomiota sukeutuvaan keskusteluun, -- hän
koetti muistella, missä oli herra Thuranin ennen nähnyt. Että se
oli tapahtunut merkillisissä olosuhteissa, siitä hän oli varma. Nyt
lankesi päivänpaiste heihin ja tyttö pyysi herra Thurania siirtämään
hänen tuolinsa varjoon. Tarzan sattui sillä aikaa tarkkaamaan
miestä ja huomasi, kuinka kömpelösti hän käsitteli tuolia, -- vasen
ranne oli jäykkä. Se tuntomerkki riitti. Äkkinäinen ajatusten sarja
selvitti lopun.
Herra Thuran oli koettanut löytää veruketta sirosti peräytyäkseen.
Heidän paikkojensa siirtoa seuraava pysähdys keskustelussa soi
hänelle siihen tilaisuuden. Kumartaen syvään neiti Strongille ja
nyökäten päällänsä Tarzanille hän kääntyi jättääkseen heidät.
"Hetkinen", virkkoi Tarzan. "Jos neiti Strong suvaitsee, haluan
seurata teitä. Palaan tuossa tuokiossa, neiti Strong."
Herra Thuran näytti hätääntyneeltä. Kun miehet olivat ehtineet tytön
näköpiiristä, pysähtyi Tarzan laskien kätensä raskaasti toisen olalle.
"Mitä peliä te nyt pelaatte, Rokoff?" kysyi hän.
"Matkustan pois Ranskan alueilta, kuten teille lupasin", vastasi
toinen äreästi.
"Niin näytte tekevän", sanoi Tarzan; "mutta minä tunnen teidät
liian hyvin oikein uskoakseni, että ihan sattumalta olette samassa
laivassa kuin minä. Jos sen muutoin voisinkin uskoa, niin valepukunne
karkoittaisi heti mielestäni sellaiset ajatukset."
"Hm", murahti Rokoff olkapäitään kohauttaen, "en käsitä, mitä se
teitä liikuttaa tai mitä te sille voitte. Tämä laiva purjehtii
Englannin lipulla. Minulla on sama oikeus matkustaa tässä kuin
teilläkin, ja siihen nähden, että olette esittänyt tekaistun nimen,
lienee minulla parempikin oikeus."
"Emme siitä väittele, Rokoff. Tahdoin vain sanoa teille, että teidän
on pysyteltävä loitolla neiti Strongista. Hän on säädyllinen nainen."
Rokoff karahti tulipunaiseksi.
"Jos ette, niin minä paiskaan teidät mereen", jatkoi Tarzan. "Älkää
unohtako, että minä vain odotan jotakin veruketta." Sitten hän
kääntyi kantapäällään ja jätti Rokoffin seisomaan hillitystä vimmasta
vavisten.
Hän ei tavannut sitten miestä päiväkausiin, mutta Rokoff ei ollut
jouten. Istuen ensiluokan hytissään Paulvitshin kanssa hän sähisi ja
noitui uhkaillen kostoista kauheimmalla.
"Minä viskaisin hänet mereen tänä yönä", huudahti hän, "jos olisin
varma, että ne paperit eivät ole hänellä muassa. En voi sallia, että
ne ehkä joutuisivat mereen hänen kanssaan. Jollet sinä, Alexis, olisi
moinen hölmö ja pelkuri, niin keksisit keinon päästäksesi hänen
loistohyttiinsä asiakirjoja etsimään."
Paulvitsh hymyili. "Sinä muka olet tämän osakeyhtiön neropatti, rakas
Nikolas", vastasi hän. "Mikset sinä keksi keinoa penkoaksesi herra
Caldwellin hyttiä -- häh?"
Kahta tuntia myöhemmin oli kohtalo heille suopea, sillä Paulvitsh,
joka aina oli vaanimassa, havaitsi Tarzanin lähtevän hytistään
sulkematta sen ovea. Viisi minuuttia senjälkeen seisoi Rokoff
paikalla, mistä saattoi antaa hälytyksen, jos Tarzan palasi, ja
Paulvitsh tutki taitavasti apinamiehen matkatavaroita.
Hän oli juuri epätoivoissaan luopumaisillaan yrityksestä, kun äkkäsi
takin, jonka Tarzan oli vastikään riisunut. Silmänräpäystä myöhemmin
hänellä oli virallinen kirjekuori kädessään. Pikainen silmäys sen
sisältöön toi leveän hymyn venäläisen kasvoille.
Hänen poistuttuaan hytistä ei Tarzan itsekään olisi voinut havaita,
että mihinkään kapineeseen oli koskettu senjälkeen kun hän sieltä
lähti. Paulvitsh oli mestari alallaan.
Kun hän oli antanut käärön Rokoffille heidän hyttinsä
yksinäisyydessä, soitti isompi mies tarjoilijaa ja tilasi puoli
pulloa samppanjaa.
"Meidän täytyy juhlia, rakas Alexis", sanoi hän.
"Se oli onnenpotkaus, Nikolas", selitti Paulvitsh. "Kaikesta päättäen
hän pitää näitä papereita aina mukanaan, -- vain sattumalta hän
laiminlöi siirtää ne muuttaessaan takkia muutama minuutti sitten.
Mutta tästä tulee hiton hyrinä, kun hän huomaa menetyksensä. Pelkään,
että hän heti panee tapauksen sinun tiliisi. Nyt kun hän tietää, että
olet laivassa, hänen epäluulonsa kohdistuu heti sinuun."
"Ei ole väliä, ketä hän epäilee -- tämän illan perästä", sanoi Rokoff
häijysti irvistäen.
Kun neiti Strong sinä iltana oli mennyt alas, nojasi Tarzan laivan
kaiteen yli tähystellen etäälle merelle. Joka ilta hän oli niin
menetellyt siitä asti kun laivaan tuli. Väliin hän seisoi sillä
tavoin kokonaisen tunnin. Ja silmät, jotka olivat vaanineet hänen
jokaista liikettään siitä asti kun hän Algerissa astui laivaan,
tiesivät, että se oli hänen tapansa.
Hänen seisoessaan siellä tänä iltana väijyivät nuo silmät häntä.
Vastikään oli viimeinen viivyttelijä lähtenyt kannelta. Oli sees
yö, mutta ilman kuutamoa, -- kannella saattoi töin tuskin eroittaa
esineet.
Hämärästä hiipi kaksi olentoa apinamiehen taakse. Aaltojen loiske
laivan kylkiä vastaan, potkurin surina ja koneiden jyskytys vaimensi
heidän melkein äänettöminä lähestyvät askeleensa.
He olivat nyt aivan lähellä häntä ja kumartuivat alas kuin tuulen
taivuttamina. Toinen heistä nosti kätensä ja laski sen jälleen
ikäänkuin laskien sekunteja -- yks' kaks' kolme! Yhtenä miehenä
karkasivat molemmat uhrinsa kimppuun, kumpikin tarttui kiinni eri
säärestä, ja ennenkuin Apinain Tarzan, vaikka olikin nopea kuin
salama, ehti kääntyä pelastuakseen, paiskattiin hänet matalan kaiteen
yli ja hän putosi Atlanttiin.
Hazel Strong katseli omasta hämärtyneestä hytinikkunastaan pimeälle
merelle. Äkkiä syöksyi möhkäle hänen silmiensä ohi yläkannelta
mereen. Se putosi niin nopeasti mustaan veteen, että tyttö ei
varmasti eroittanut mitä se oli, -- saattoi olla ihminenkin
kukaties. Hän kuunteli jonkun aikaa eroittaisiko ylhäältä tuota aina
peloittavaa huutoa: "Joku pudonnut mereen!" mutta mitään ei kuulunut.
Kaikki oli hiljaista ylhäällä laivassa -- kaikki alhaalla meressä.
Tyttö päätti, että oli vain nähnyt laivan miehistön heittävän mereen
jonkin roskaröykkiön, ja hetkistä myöhemmin hän meni makuutiloilleen.