"El Adrea"
Samana päivänä kun Kadur ben Saden ratsasti etelään päin, toi
pohjoisesta päin saapuva postivaunu Tarzanille D'Amorilta kirjeen,
joka oli lähetetty edelleen Sidi-bel-Abbesista. Se avasi vanhan
haavan, jonka Tarzan kernaasti olisi unhoittanut. Silti hän ei ollut
pahoillaan, että D'Arnot oli kirjoittanut, sillä ainakin yksi hänen
puheenaiheistaan herätti apinamiehessä alati mielenkiintoa. Kirje
kuului näin:
'_Rakas Jean_.
Senjälkeen kun teille viimeksi kirjoitin, olen ollut Lontoossa
asioilla. Viivyin siellä kolme päivää. Heti ensi päivänä tapasin
aivan odottamatta erään vanhan tuttavanne -- Henrietta-kadulla.
Ette ikänä arvaisi, kenet. En ketään muuta kuin herra Samuel
Philanderin. Ja tämä on totta. Kuvittelen näkeväni teidän
epäuskoisen ilmeenne. -- Eikä siinä kaikki. Hän pyysi minua
seuraamaan mukanaan hotelliinsa, ja siellä minä tapasin toiset:
professori Archimedes Q. Porterin, neiti Porterin ja sen
suuriruhoisen neekerinaisen, neiti Porterin kamarineidon --
Esmeraldan, muistattehan. Siellä ollessani astui Clayton sisälle.
Heidät vihitään pian tai piakkoin, sillä minä aavistelen, että
voimme odottaa ilmoitusta minä päivänä tahansa. Claytonin isän
kuoleman vuoksi vietetään häät hyvin hiljaisesti, vain lähimpäin
sukulaisten saapuvilla ollen.
Ollessani kahdenkesken herra Philanderin kanssa kävi vanhus
jokseenkin avomieliseksi. Sanoi neiti Porterin jo kolmesti
siirtäneen hääpäivän tuonnemmaksi. Hän uskoi minulle
aavistelunsa, että tyttö ei ollut erittäin halukas avioliittoon
Claytonin kanssa ollenkaan; mutta tällä kertaa näkyy tuumasta
toki tulevan tosi.
Tietysti he kaikki kyselivät teistä, mutta minä kunnioitin
toivomuksianne oikean alkuperänne suhteen ja puhuin vain
nykyisistä hommistanne.
Neiti Porteria erikoisesti innostutti kaikki mitä minulla
oli teistä kerrottavaa, ja hän teki monta kysymystä. Pelkään
jokseenkin epäritarillisella riemulla kuvailleeni haluanne ja
päätöstänne lopuksi palata syntymäviidakkoonne. Jälkeenpäin
sitä kaduin, sillä niiden kauheiden vaarojen ajatteleminen,
joihin jälleen mielitte antautua, näkyi tekevän hänet todella
levottomaksi. 'Enkä sittenkään tiedä', sanoi hän; 'on monta
onnettomampaa kohtaloa kuin se, jonka julma ja kauhea viidakko
tarjoo herra Tarzanille. Häntä eivät ainakaan tunnonvaivat
kiusaa. Ja päivisin on siellä hiljaisia ja rauhallisia hetkiä
ja silmää hiveleviä ihania näköaloja. Teistä tuntunee oudolta,
että tällä tavoin puhun minä, joka olen kokenut peloittavan
aarniometsän kauhuja; mutta toisinaan toivon, että voisin sinne
palata, sillä pakostakin tunnen viettäneeni siellä elämäni
onnellisimmat hetket.'
Hänen puhuessaan oli hänen kasvoillaan sanomattoman murheellinen
ilme, enkä minä voinut olla aavistamatta, että hän tällä tavoin
tahtoi lähettää teille viimeisen hellän sanoman sydämestä, joka
vielä kätki teidän muistoanne, vaikka sydämen omistaja kuului
toiselle.
Clayton näytti hermostuneelta ja levottomalta, kun keskustelu
liikkui teissä. Hänen ilmeensä oli kiusaantunut ja tuskallinen.
Mutta hänen lauseensa osoittivat ystävällistä mielenkiintoa
teihin. Aavistaneeko hän teitä koskevan totuuden?
Tennington tuli huoneeseen Claytonin mukana. Hehän ovat hyvät
ystävät. Hän on lähtemässä yhdelle alituisista risteilyistään
sillä huvipurrellaan ja kehoitteli hartaasti koko seuruetta
tulemaan mukaan. Yritti viekoitella minuakin. Tällä kertaa
hän aikoo purjehtia Afrikan ympäri. Minä sanoin hänelle, että
hänen korea lelunsa jonakuna kauniina päivänä upottaisi hänet
ja joitakuita hänen ystävistään syvänmeren pohjaan, jollei
hän saisi karkoitetuksi aivokopastaan luulottelua, että se on
valtameri-alus tai sotalaiva.
Palasin toispäivänä Pariisiin, ja eilen tapasin Couden kreivin
ja kreivittären kilpa-ajoissa. He kysyivät teitä. De Coude näkyy
todella pitävän teistä. En havainnut hänen kantavan pienintäkään
kaunaa. Olga on yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta hiukan
hillitympi. Kaiketi hänen tuttavuutensa teidän kanssanne opetti
hänelle läksyn, josta hänelle on hyötyä lopun elämänsä varrella.
Onneksi hänelle, samoinkuin kreivillekin, että se olitte te, eikä
joku turmeltunut mies.
Jos olisitte todella kosiskellut Olgan sydäntä, pelkään, että
asia olisi käynyt ylen vakavaksi teille kummallekin.
Hän pyysi minua sanomaan teille, että Nikolas oli lähtenyt
Ranskasta. Hän maksoi hänelle kaksikymmentätuhatta frangia,
jotta hän lähtisi ja pysyisi poissa. Kreivitär on mielissään,
että pääsi hänestä ennenkuin hän yritti panna täytäntöön hänelle
äskettäin lausumansa uhkauksen, että ensi tilassa surmaisi
teidät. Hän sanoi, että hänestä olisi vastenmielistä ajatella
teidän tahranneen kätenne hänen veljensä vereen, sillä hän pitää
teistä hyvin paljon eikä arkaillut sitä sanoa kreivin kuullen.
Hänen mieleensä ei näkynyt hetkeksikään juolahtavan, että kohtaus
teidän ja Nikolasin välillä voisi päättyä toisenlaisin tuloksin.
Ja siinä oli kreivi hänen kanssaan täysin yhtä mieltä ja lisäsi,
että teidän surmaamiseksenne tarvittaisiin kokonainen rykmentti
Rokoffeja. Hän kunnioittaa teidän urheuttanne mitä täydellisimmin.
Minut on komennettu takaisin laivaani. Se lähtee kahden päivän
päästä Havresta suljetuin määräyksin. Jos osoitatte kirjeenne
minulle laivaan, tulevat ne kyllä lopuksi perille. Minä kirjoitan
teille niin pian kuin taas saan tilaisuuden. -- Vilpitön ystävänne
_Paul D'Arnot_'
"Pelkään", hymähti Tarzan puoliääneen, "että Olga on viskannut
kaksikymmentä tuhatta frangiansa hukkaan".
Hän luki useaan kertaan sen kohdan D'Arnotin kirjeestä, jossa
tämä oli kertonut keskustelustaan Jane Porterin kanssa. Se tuotti
Tarzanille jokseenkin synkkää onnea, mutta sekin oli parempi kuin
kaiken onnen puute.
Seuraavat kolme viikkoa olivat varsin köyhät tapauksista. Useissakin
tilaisuuksissa Tarzan näki salaperäisen arabialaisen ja kerran
hän taas puhutteli luutnantti Gernoisia; mutta uutterimmallakaan
vakoilulla ja kintereillä hiiviskelyllä Tarzan ei saanut selville
arabialaisen asuinpaikkaa, niin hartaasti kuin yrittikin.
Gernois, joka ei koskaan ollut sydämellinen, oli pysytellyt
Tarzanista tavallista loitommalla Aumalen ravintolassa sattuneen
välikohtauksen jälkeen. Hänen sävynsä niissä harvoissa
tilaisuuksissa, joissa he olivat joutuneet yhteen, oli ollut selvästi
vihamielinen. Voidakseen säilyttää esittämänsä osan todennäköisyyden
käytti Tarzan melkoisesti aikaa metsästykseen Bu Saadan
läheisyydessä. Hän kuljeskeli kokonaisia päiviä kukkuloilla ollen
etsivinään gaselleja, mutta niinä harvoina kertoina, jolloin hän
tuli kyllin lähelle noita kauniita pieniä eläimiä voidakseen niitä
vahingoittaa, hän salli niiden poikkeuksetta paeta, edes sieppaamatta
kivääriä tupesta. Apinamiehestä ei ollut mitään urheilua tappaa
viattominta ja turvattominta Jumalan luontokappaleista pelkästä
teurastuksen halusta.
Tarzan ei tosiaan koskaan ollut tappanut "huvikseen", eikä tappaminen
tuottanut hänelle nautintoa. Hän rakasti rehellisen taistelun riemua
-- voitonhuumaa -- ja jännittävän menestyksellistä metsästystä
ravinnon hankkimiseksi, jossa hän ponnisti taitonsa ja oveluutensa
toisten taitoa ja oveluutta vastaan. Mutta tulla kaupungista hyvin
ravittuna tänne kaataakseen lempeäsilmäisen kauniin gasellin -- uh,
se oli julmempaa kuin harkittu ja kylmäverinen lähimmäisen murha.
Tarzan inhosi sellaista, ja niinpä hän metsästikin yksinään, jotta
kukaan ei huomaisi hänen teeskentelyänsä.
Kerran, kaiketi siksi, että ratsasti yksinään, hän oli vähällä
menettää henkensä. Hän ratsasti verkalleen pienen rotkon läpi,
jolloin pyssy paukahti hänen takaansa ja luoti suhahti hänen
korkkikypärinsä läpi. Vaikka hän heti kääntyi ja karautti täyttä
nelistä rotkon harjalle, ei hän voinut keksiä mitään jälkeä
ihmisolennosta ennenkuin saapui Bu Saadaan.
"Niin", puhui hän yksinään muistellen tapausta, "Olga on tosiaan
viskannut kaksikymmentätuhatta frangiansa hukkaan".
Sinä iltana hän oli kapteeni Gerardin vieraana pikku päivällisellä.
"Teitä ei ole suosinut varsin hyvä eräonni?" kysyi upseeri.
"Ei", vastasi Tarzan; "riista näillä tienoin on arkaa, enkä minä
erikoisemmin välitäkään linnuista ja antiloopeista. Luulenpa, että
siirryn kauemmaksi etelään ja koetan kaataa jonkun algerialaisista
leijonistanne."
"Hyvä!" huudahti kapteeni. "Me lähdemme Djelfaa kohti huomenaamulla.
Sinne asti ainakin saatte seuraa. Luutnantti Gernois ja minut on
määrätty kahdensadan miehen kanssa vartioväeksi seudulle, jossa
rosvot tuottavat melkoista häiriötä. Ehkä saamme tilaisuuden ajaa
leijonaa yhdessä. Mitä sanotte?"
Tarzan oli hyvin mielissään, eikä hän epäröinyt sitä tunnustaa. Mutta
kapteeni olisi kummastunut, jos olisi tietänyt Tarzanin riemun oikean
syyn. Gernois istui vastapäätä apinamiestä. Hän ei näkynyt olevan
yhtä mielissään kapteeninsa kutsusta.
"Te havaitsette pian, että leijonanajo on kiihoittavampaa kuin
gasellien ampuminen", huomautti kapteeni Gerard, "ja vaarallisempaa
myös".
"Vaaransa on gasellinampumisellakin", vastasi Tarzan. "Varsinkin kun
lähtee yksinään eräretkelle. Sen sain tänään kokea. Huomasin myöskin,
että vaikka gaselli on arin eläimissä, se ei ole pahin pelkuri."
Puhuttuaan hän vilkaisi vain ohimennen Gernoisiin, sillä hän ei
suonut miehen tietävän, että häntä epäiltiin tai pidettiin silmällä,
ajattelipa mitä tahansa. Hänen huomautuksensa vaikutus upseeriin
saattoi kuitenkin todistaa tämän osanottoa eräihiin äskeisiin
tapahtumiin tai tietoisuutta niistä. Tarzan näki tumman punan
hiipivän esille Gernoisin kauluksen alta. Hän tyytyi siihen huomioon
ja muutti nopeasti puheenaihetta.
Kun osasto ratsasti Bu Saadasta etelään seuraavana aamuna, oli
puolitusinaa arabialaisia sitä saattamassa.
"Ne eivät kuulu komennukseen", selitti Gerard vastaukseksi Tarzanin
kysymykseen. "Ne saattavat meitä vain toveruudesta."
Tarzan oli Algeriassa ollessaan kylliksi tutustunut arabialaisten
luonteeseen tietääkseen, että se ei ollut syy, sillä arabialainen ei
koskaan liioin rakasta muukalaisten seuraa, varsinkaan ranskalaisten
sotilasten. Sen vuoksi heräsi hänessä epäluuloa ja hän päätti pitää
tarkoin simalla tätä pientä joukkoa, joka seuraili sotilaskolonnaa
noin kolmanneskilometrin päässä. Mutta ne eivät saapuneet kyllin
lähelle pysähdyttäessäkään, jotta hän olisi voinut niitä oikein
tarkastaa.
Hän oli kauan ollut varma siitä, että hänen kintereillään hiiviskeli
palkattuja salamurhaajia, eikä hän epäillyt, että Rokoff oli juonen
takana. Tahtoiko tämä sillä kostaa sen, että Tarzan aikaisemmin oli
useammin kuin kerran tehnyt tyhjiksi venäläisen aikeet ja hänet
nöyryyttänyt, vai oliko siihen syynä hänen toimintansa Gernoisin
jutussa, sitä hän ei voinut päättää. Jos jälkimäinen olettamus
oli oikea, ja se näytti luultavalta, koska hän oli havainnut
Gernoisin häntä vaarallista vihollista vastaan, sillä Algerian
erämaissa, joihin he nyt olivat matkalla, sattuisi monta tilaisuutta
raivata tieltään epäilty vihollinen hiljaa ja kenenkään epäluuloa
herättämättä.
Leiriydyttyään kahdeksi päiväksi Djelfaan ratsasti kolonna lounasta
kohti, josta oli saapunut sanoma, että rosvot hätyyttelivät heimoja,
joiden duarit sijaitsivat vuorten juurella.
Pieni arabialaisjoukko, joka oli heitä saatellut Bu Saadasta, oli
äkkiä hävinnyt samana yönä kun käsky oli tullut valmistautua aamulla
lähtemään Djelfasta. Tarzan kyseli siltä ja tältä miehistön joukosta,
mutta kukaan ei voinut hänelle sanoa, miksi maurit olivat heidät
jättäneet tai mihin suuntaan olivat kääntyneet. Hänestä näytti asia
epäilyttävältä, varsinkin kun oli huomannut Gernoisin keskustelevan
erään kanssa puoli tuntia senjälkeen kun kapteeni Gerard oli antanut
määräyksensä uudesta liikkeestä. Ainoastaan Gernois ja Tarzan
tunsivat matkasuunnitelman. Sotamiehet tiesivät vain, että heidän
oli valmistauduttava purkamaan leirinsä seuraavana aamuna. Tarzan
aprikoi, olisiko Gernois ilmoittanut arabialaisille matkan suunnan.
Myöhään sinä iltapäivänä he leiriytyivät pieneen kosteikkoon, missä
sijaitsi erään sheikin _duar_, jonka karja oli ryöstetty ja paimenet
surmattu. Arabialaiset tulivat esille vuohentaljateltoistaan,
ympäröivät sotilaat ja tekivät monenlaisia kysymyksiä maan kielellä,
sillä sotamiehet itsekin olivat alkuasukkaita. Tarzan, joka Abdulin
avulla jo oli oppinut solkkaamaan melko paljon arabian kieltä, kyseli
eräältä nuoremmista miehistä, joka oli saattanut sheikkiä tämän
käydessä kunniatervehdyksellä kapteeni Gerardin luona.
Ei, hän ei ollut nähnyt mitään kuusimiehistä ratsastajajoukkuetta
matkalla Djelfasta päin. Lähettyvillä oli hajallaan muita keitaita
-- kenties ne olivat matkanneet johonkin niistä. Sitäpaitsi oleskeli
ylhäällä vuoristossa rosvoja -- ne ratsastivat usein pienissä
ryhmissä pohjoiseen päin Bu Saadaan, jopa Aumaleen ja Buiraan asti.
Olivat hyvinkin saattaneet olla rosvoja, jotka johonkin noista
kaupungeista tekemältään huvimatkalta palasivat väkensä keskuuteen.
Aikaisin seuraavana aamuna jakoi kapteeni Gerard komennuskuntansa
kahtia, jättäen toisen osan luutnantti Gernoisin huostaan ja asettuen
itse toisen etunenään. Heidän oli tutkittava vuoret tasangon
vastakkaisilla puolilla.
"Ja minkä osaston mukana tahtoo herra Tarzan ratsastaa?" kysyi
kapteeni. "Tai ehkä monsieur ei välitä rosvojen metsästämisestä?"
"Oh, minä lähden mielelläni mukaan", riensi Tarzan selittämään. Hän
koetti juuri keksiä veruketta Gernoisia seuratakseen. Kauan hänen ei
tarvinnut olla ymmällä, ja apu tuli odottamattomalta taholta. Gernois
itse puhui.
"Jos kapteeni tahtoisi luopua ilosta saada herra Tarzan tällä kertaa
mukaansa, pitäisin minä tosiaan suurena kunniana, että monsieur
tänään ratsastaisi minun kanssani", sanoi hän äänellä, josta ei
puuttunut sydämellisyyttä. Tarzanista tuntui, että luutnantti oli
sydämellisyydessään ehkä mennyt varomattoman pitkällekin, mutta hän
riensi lausumaan mielihyvänsä tästä järjestelystä.
Niinpä luutnantti Gernois ja Tarzan ratsastivat pois vieretysten
pikku spahi-osaston etunenässä. Gernoisin sydämellisyys oli
lyhytaikainen. Tuskin he olivat ratsastaneet kapteeni Gerardin
ja hänen miestensä näkyvistä, kun hän jälleen vaipui tavalliseen
harvapuheisuuteensa. Mitä edemmäksi he ehtivät, sitä epätasaisemmaksi
kävi maa. Se kohosi yhtenään vuoristoa kohti, johon he puolipäivän
lähestyessä ratsastivat perätysten kapeaa, syvää, veden uurtamaa
rotkoa pitkin. Pienen puron partaalla komensi Gernois miehensä
puolipäivälepoon. Täällä he söivät vaatimattoman ateriansa ja
täyttivät vesileilinsä. Tunnin levähdyksen jälkeen he ratsastivat
eteenpäin joenuoman reunaa pitkin, kunnes saapuivat pieneen laaksoon,
josta haaraantui useita kallioisia rotkoja. Täällä he pysähtyivät ja
Gernois tähysteli tarkoin ympäröiviä kukkuloita alanteen keskeltä.
"Täällä me hajaannumme", sanoi hän; "muutamia saa ratsastaa kuhunkin
noista rotkoista". Ja sitten hän alkoi jakaa sotilaitaan pikku
ryhmiin ja antaa määräyksiä niitä komentaville aliupseereille. Sen
tehtyään hän kääntyi Tarzanin puoleen. "Monsieur suvainnee jäädä
tänne, siihen asti kun palaamme."
Tarzan epäröi, mutta upseeri sieppasi sanat hänen suustansa. "Joku
näistä osastoista saattaa joutua otteluun", sanoi hän, "eikä
sivullisia siviilihenkilöitä saa olla taistelun aikana häiritsemässä."
"Mutta, paras luutnantti", selitti Tarzan, "minä olen aivan
valmis asettumaan teidän tai jonkun kersanttinne tai korpraalinne
komennettavaksi ja taistelemaan riveissä heidän ohjeittensa mukaan.
Sitä varten minä tulinkin."
"Sepä minua ilahduttaisi", vastasi Gernois irvistäen, mitä ei
yrittänytkään salata. Sitten hän lisäsi lyhyesti: "Te olette minun
käskyjeni alainen, ja minä käsken teitä jäämään tänne, kunnes
palaamme. Päättyköön asia tähän." Ja hän kääntyi ja kannusti ratsunsa
juoksemaan toisten edellä. Hetkistä myöhemmin oli Tarzan yksinään
aution vuoriröykkiön keskellä.
Aurinko paahtoi kuumasti ja senvuoksi hän etsi suojaa läheisen
puun alta. Pantuaan hevosensa siihen liekaan hän istahti maahan
polttelemaan. Itsekseen hän kiroili Gernoisia kepposen vuoksi, jonka
tämä oli hänelle tehnyt. Pieni halpamainen kosto, ajatteli Tarzan,
mutta sitten juolahti äkkiä hänen mieleensä, että mies ei ollut
niin hupsu, tyytyäkseen tekemään vastustajalleen näin joutavaa,
vähäpätöistä kiusaa. Sen takana täytyi olla jotakin syvällisempää.
Näin ajatellen hän nousi ja otti kiväärinsä tupesta. Hän katsoi sen
panoksia ja näki, että makasiini oli täynnä. Sitten hän tarkasti
revolverinsa. Tämän ensimmäisen varovaisuustoimenpiteen jälkeen hän
tarkkasi kukkuloita ja eri rotkojen suita. Hän oli päättänyt, ettei
häntä yllätettäisi torkkumassa.
Aurinko laski yhä alemmaksi, mutta ei näkynyt merkkiäkään spahien
palaamisesta. Vihdoin peittyi laakso varjoon. Tarzan oli liian ylpeä
palatakseen leiriin ennenkuin oli antanut osastolle riittävästi
aikaa ehtiä takaisin laaksoon, jonka arveli määrätyn niiden
kokoontumispaikaksi. Yön tullen hän tunsi itsensä turvallisemmaksi
hyökkäystä vastaan, sillä hän oli pimeän tuttu. Hän tiesi, että
kukaan ei voinut lähestyä häntä niin varovaisesti, että olisi voinut
pettää hänen tarkkaavaiset ja herkät korvansa. Niiden avuksi tuli
silmät, joilla hän näki hyvin yöllä. Ja jos saavuttaisiin häntä kohti
tuulen puolelta, niin hänen nenänsä ilmoittaisi hänelle vihollisen
tulon jo pitkän matkan päästä. Tuntien siis olonsa jotensakin
huolettomaksi hän nukahti, selkä puuta vasten.
Hän oli varmaankin nukkunut jonkun tunnin, sillä kun hänet äkkiä
herätti hänen hevosensa säikähtynyt pärskyminen ja temmellys, valaisi
kuu kauttaaltaan koko pikku laakson, ja kymmenen askeleen päässä
hänestä seisoi hänen ratsunsa kamala peloittaja.
Ylväänä, majesteetillisena, sirosti kaareutuva häntä ojennettuna
ja vavahdellen, kaksi tulisilmää tuijottaen saaliiseen, seisoi
siinä Numa _el adrea_, musta leijona. Pieni ilonväristys kutkutti
Tarzanin hermoja. Hänestä tuntui kuin olisi kohdannut vanhan
ystävän vuosikausien eron jälkeen. Hetkisen hän istui jäykkänä
katsellen erämaiden kuninkaan mahtavuutta. Mutta nyt kyyristyi Numa
hyppäykseen. Hyvin hitaasti kohotti Tarzan pyssyn olkapäätään vasten.
Hän ei ollut ikinä ennen surmannut isoa eläintä pyssyllä, -- tähän
asti hän oli luottanut keihääseensä, myrkytettyihin nuoliin, köyteen,
puukkoon ja paljaihin käsiinsä. Vaistomaisesti hän toivoi, että
hänellä olisi ollut nuolensa ja veitsensä, -- niillä varustettuna hän
olisi tuntenut itsensä varmemmaksi.
Numa lepäsi nyt aivan litteänä maassa, kohottaen vain päätänsä.
Tarzan olisi mieluummin ampunut hiukan sivulta, sillä hän tiesi, mitä
kamalaa tuhoa leijona saattoi tehdä, jos se eli vain pari minuuttia
tai minuutinkin jälkeen haavoittumisensa. Hevonen seisoi kauhusta
vavisten Tarzanin takana. Apinamies astahti varovaisesti sivullepäin,
-- Numa seurasi häntä vain silmillään. Sitten hän astui toisen
askeleen ja kolmannenkin. Numa ei ollut liikahtanut. Nyt hän saattoi
tähdätä silmän ja korvan väliin.
Hänen sormensa painoi liipasinta, ja hänen laukaistessaan
hyppäsi Numa. Samalla hetkellä teki säikähtynyt hevonen vimmatun
pakoyrityksen -- liekaköysi katkesi ja ratsu laukkasi jokirotkoa
pitkin erämaata kohti.
Mikään tavallinen mies ei olisi välttänyt noita hirveitä käpäliä, kun
Numa hyökkäsi niin lyhyen matkan päästä, mutta Tarzan ei ollut mikään
tavallinen mies. Hänen aikaisemmasta lapsuudestaan asti olivat hänen
elämänsä villit vaiheet pakostakin harjaannuttaneet hänen lihaksensa
toimimaan ajatuksen nopeudella. Niin nopea kuin _el adrea_ olikin,
apinamies oli vielä nopeampi, ja niinpä iso peto mäjähti puuta
vasten, jonka juurella oli toivonut kohtaavansa pehmeätä ihmislihaa,
kun taas Tarzan muutaman askeleen päästä oikealta upotti toisen
luodin sen ruhoon, ja se usutti sen kynsien ja karjuen häntä kohti.
Kaksi kertaa vielä ampui Tarzan nopeasti perätysten, ja sitten _el
adrea_ virui hiljaa eikä enää karjahdellut.
Tässä ei enää ollut herra Jean Tarzan, vaan Apinain Tarzan, joka
laski villin jalkansa villin saaliinsa ruumiille ja sitten, nostaen
kasvonsa täysikuuta kohti, korotti mahtavan äänensä rotunsa kaameaksi
ja peloittavaksi huudoksi -- otuksen kaataneen urosapinan huudoksi.
Ja villien vuorten villejä olentoja vapisutti tämä uusi peloittava
ääni, pysähdyttäen ne saaliinajostaan. Alhaalla erämaassa taas
aavikon lapset saapuivat vuohennahkateltoistaan ja tähystivät
vuorille päin, peläten jonkun uuden ja kamalan vitsauksen tulleen
heidän laumojansa hävittämään.
Runsaan puolen kilometrin päähän laaksosta, jossa Tarzan seisoi,
pysähtyi äänen kuullessaan parikymmentä valkoviittaista hahmoa,
joilla oli pitkät, häijynnäköiset pyssyt. He katsoivat kysyvästi
toisiinsa. Mutta kun ääni ei toistunut, ryhtyivät he jälleen hiljaa
hiipien jatkamaan matkaansa laaksoon.
Tarzan oli nyt varma, että Gernoisilla ei ollut aikomustakaan
palata häntä noutamaan, mutta hän ei voinut käsittää, mikä syy oli
kannustanut upseerin jättämään hänet yksin ja kuitenkin sallimaan
hänen vapaasti palata leiriin. Hevosensa menetettyään hän päätti,
että oli järjetöntä kauemmin viipyä vuoristossa, ja lähti siis
astumaan erämaata kohti.
Tuskin oli hän ehtinyt joenuomaan, kun ensimmäinen valkoviitta
ilmestyi laaksoon vastakkaiselta puolelta. Hetkisen tarkastivat he
suojaavien kivien takaa pikku syvännettä, mutta kun olivat havainneet
sen tyhjäksi, riensivät he sen yli. Puun alta hiukan sivultapäin he
keksivät leijonan raadon. Hillityin huudahduksin he kerääntyivät sen
ympärille. Tovin kuluttua he kiitivät joenuoman rotkoa alaspäin,
jota pitkin Tarzan astui vähän matkaa heidän edellään. He liikkuivat
varovaisesti ja hiljaa, käyttäen hyväkseen mitä suojaa sattui,
niinkuin tekevät ihmistä väijyilevät ihmiset.