"_Magnifique_!" huudahti Couden kreivitär henkeään pidättäen.
"Kuinka?" kysyi kreivi kääntyen nuorta puolisoaan kohti. "Mikä on
suurenmoista?" Ja kreivi vilkaisi eri tahoille etsiäkseen hänen
ihailunsa esinettä.
"Oh, ei yhtään mikään, rakkaani", vastasi kreivitär heikon
hetkellisen punan värittäessä hänen jo hiukan rusoittavaa
poskeansa. "Muistelin ihaillen New Yorkin pilvenpiirtäjiä, joiksi
niitä nimitetään." Ja kaunis kreivitär sovitti itsensä mukavammin
laivatuoliinsa, tarttuen jälleen aikakauslehteen, jonka "ei yhtään
mikään" oli saanut hänet pudottamaan helmaansa.
Hänen puolisonsa syventyi uudestaan kirjaansa, mutta kuitenkin
lievästi ihmetellen, että hänen kreivittäressään kolme päivää New
Yorkista lähdön jälkeen oli äkkiä herännyt ihastusta juuri niitä
rakennuksia kohtaan, joita hän aivan hiljakkoin oli pitänyt hirveinä.
Nyt laski kreivi kirjan kädestään. "Aika käy kovin ikäväksi, Olga",
sanoi hän. "Ehkäpä menen etsiskelemään muita, joilla saattaa olla
yhtä ikävää, nähdäkseni, emmekö saa kyllin monta kokoon korttipeliä
varten."
"Etpä ole kovin kohtelias, puolisoni", vastasi nuori nainen
hymyillen. "Mutta koska minun on yhtä ikävä, voin antaa anteeksi.
Menehän siis nakkelemaan vanhoja väsyttäviä korttejasi, jos se sinua
huvittaa."
Kun kreivi oli lähtenyt, salli nuori rouva silmänsä salavihkaa
siirtyä nuoreen, kookkaaseen mieheen, joka lojui tuolilla vähän
matkan päässä.
"_Magnifigue_!" huoahti hän vielä kerran. Kreivitär Olga de Coude
oli kaksikymmenvuotias. Hänen miehensä oli neljänkymmenen vuoden
ikäinen. Rouva oli hyvin uskollinen aviovaimo, mutta kun hänelle
ei ollut suotu mitään sananvaltaa puolisonsa valinnassa, niin
on tuskin luultavaa, että hän oli kiihkeästi ja intohimoisesti
rakastunut siihen, jonka kohtalo ja hänen ylhäinen venäläinen isänsä
olivat hänelle hankkineet. Siitä, että hän hämmästyneenä päästi
pienen hyväksyvän ihastuksen huudahduksen komean nuoren muukalaisen
nähdessään, ei siis kuitenkaan tule otaksua, että hän ajatuksissaan
oli millään tavoin uskoton puolisolleen. Hän vain ihaili, niinkuin
olisi ihaillut jokaista erikoisen komeaa loistonäytettä, olipa se
mitä lajia tahansa. Ja nuori mies oli kieltämättä uljaan näköinen.
Rouvan salavihkaa silmäillessä näitä kasvoja sivulta päin mies
nousi ja lähti kannelta. Couden kreivitär viittasi ohimenevälle
tarjoilijalle. "Kuka on tuo herrasmies?" kysyi hän. "Hän on merkitty
matkustajaluetteloon monsieur Tarzaniksi Afrikasta, hyvä rouva",
vastasi tarjoilija.
-- Aika avarat tilukset, -- ajatteli nuori nainen, mutta nyt hänen
mielenkiintonsa heräsi yhä enemmän.
Kun Tarzan astui verkalleen tupakkahuonetta kohti, tapasi hän
odottamatta kaksi miestä innokkaasti kuiskailemassa juuri
ulkopuolella. Hän ei olisi viitsinyt kiinnittää heihin edes
ohimenevää huomiota, jollei toinen miehistä olisi luonut häntä kohti
omituista syyntuntoista katsetta. He muistuttivat Tarzanille hänen
Pariisin teattereissa näkemiään melodraamallisia lurjuksia. Molemmat
olivat kovin tummaihoiset, mikä olkapäiden kohautusten ja heidän
ilmeistä juonittelua todistavien salaperäisten katseittensa ohella
teki samanlaisuuden vielä silmäänpistävämmäksi.
Tarzan astui tupakkahuoneeseen ja etsi itselleen tuolin hiukan
erillään muista siellä olijoista. Hän ei tuntenut olevansa
puhetuulella, ja absinttiansa imeskellessään hän mietti jokseenkin
haikeana elämänsä viimeksi kuluneita viikkoja. Tuon tuostakin hän
ajatteli, oliko tehnyt viisaasti luovuttaessaan esikoisoikeutensa
miehelle, jolle ei ollut mitään velkaa. Oli kyllä totta, että hän
piti Claytonista, mutta -- ah, eihän siitä ollut puhe. Ei hän William
Cecil Claytonin, Greystoken loordin, tähden ollut syntyperäänsä
kieltänyt. Hän oli niin tehnyt sen naisen vuoksi, jota sekä hän että
Clayton rakastivat ja jonka omituinen kohtalon oikku oli antanut
Claytonille eikä hänelle.
Se, että tyttö rakasti häntä itseään, teki asian kaksin verroin
vaikeammaksi, mutta hän tiesi, että hän ei olisi voinut tehdä
mitään vähempää kuin tuona iltana teki pienellä rautatieasemalla
etäisessä Wisconsinin metsäseudussa. Hänestä oli Janen onni kaikkein
tärkeintä, ja hänen lyhyt kokemuksensa sivistyksen ja sivistyneiden
ihmisten piirissä oli opettanut hänelle, että elämä rahatta ja ilman
yhteiskunnallista asemaa oli useimmille heistä sietämätöntä.
Jane Porter oli syntymästään tottunut kumpaankin, ja jos Tarzan olisi
ne riistänyt hänen tulevalta puolisoltaan, olisi se epäilemättä
syössyt, hänet kurjuuteen ja kärsimyksiinkin. Että tyttö olisi
hylännyt Claytonin, sitten kun tämä kerran olisi menettänyt
arvonimensä ja tiluksensa, ei juolahtanut Tarzanin mieleenkään,
sillä hän uskoi muissa samaan suoraan rehellisyyteen, joka oli niin
ominaista hänelle itselleen. Eikä hän tässä tapauksessa ollutkaan
erehtynyt. Jos mikään olisi voinut lujemmin sitoa Janen siihen
lupaukseen, jonka hän oli Claytonille antanut, niin tuollaisen
onnettomuuden kohtaaminen tai jokin muu senlaatuinen seikka olisi sen
tehnyt.
Tarzanin ajatukset liitelivät menneisyydestä tulevaisuuteen. Hän
koetti mielihyvän tuntein ajatella paluutaan viidakkoon, jossa
oli syntynyt ja poikavuotensa viettänyt -- julmaan, villiin
viidakkoon, jossa hän oli kuluttanut kaksikymmentä kahdestakolmatta
ikävuodestaan. Mutta kuka tai mikä kaikesta tuosta äärettömän
kirjavasta aarniometsän elämästä olisi hänen paluutaan tervehtimässä?
Ei kukaan. Ainoastaan Tantoria, norsua, saattoi nimittää ystäväksi.
Muut joko ahdistaisivat häntä tai pakenisivat hänen tieltään,
niinkuin niillä oli ennenkin ollut tapana.
Eivät edes hänen oman heimonsa apinat ojentaisi hänelle toveruuden
kättä. Jollei sivistys ollut tehnyt mitään muuta Apinain Tarzanille,
oli se toki johonkin määrin opettanut hänet kaipaamaan hänen omaan
lajiinsa kuuluvien olentojen seuraa ja vilpittömällä riemulla
nauttimaan toveruuden viehkeästä lämmöstä. Ja samassa suhteessa se
teki muunlaatuisen elämän hänelle vastenmieliseksi. Vaikeata oli
kuvitella maailmaa ilman ystävää -- ilman elävää olentoa, joka puhui
Tarzanille niin rakkaiksi käyneitä outoja, uusia kieliä. Niinpä hän
ei tuntenutkaan suurta nautintoa ajatellessaan sitä tulevaisuutta,
jonka oli itselleen suunnitellut.
Kun hän siinä mietiskeli savukettaan poltellen, osuivat hänen
silmänsä edessä olevaan kuvastimeen, ja siinä hän näki heijastuksen
pöydästä, jonka ääressä neljä miestä istui korttia pelaamassa.
Samassa yksi heistä nousi lähteäkseen, jolloin eräs toinen lähestyi
ja, kuten Tarzan saattoi huomata, tarjoutui kohteliaasti täyttämään
tyhjän tuolin, jotta peli ei keskeytyisi. Hän oli pienempi niistä
kahdesta, joiden Tarzan oli kuullut kuiskailevan ihan tupakkahuoneen
edessä ulkopuolella.
Tämä seikka herättikin Tarzanissa hiukan mielenkiintoa, ja siksipä
hän tulevaisuuttansa miettiessään tarkkasi kuvastimesta takanaan
pöydän ääressä istuvia pelaajia. Paitsi äsken peliin yhtynyttä tiesi
Tarzan vain yhden pelaajan nimen, sen, joka istui vastapäätä uutta
tulokasta. Hän oli kreivi Raoul de Coude, jonka ylen huomaavainen
ravintolanpitäjä oli maininnut arvokkaimpain matkustajien joukossa,
kuvaillen hänet korkeassa asemassa olevaksi, Ranskan sotaministerin
viralliseen seurapiiriin kuuluvaksi mieheksi.
Äkkiä kiintyi Tarzanin huomio lasin heijastamaan kuvaan. Toinen
tummaverinen vehkeilijä oli astunut sisälle ja seisoi kreivin tuolin
takana. Tarzan näki hänen kääntyvän vilkaisemaan ympärilleen, mutta
hänen silmänsä eivät viipyneet kyllin kauan kuvastimessa, jotta olisi
voinut havaita Tarzanin silmien tarkkaavan ilmeen. Salavihkaa veti
mies jotakin taskustaan. Tarzan ei voinut eroittaa, mikä esine se
oli, sillä miehen käsi peitti sen.
Verkalleen läheni käsi kreiviä, ja sitten tuo esine sujautettiin
hyvin näppärästi kreivin taskuun. Mies jäi yhä seisomaan paikalle,
jolta voi nähdä ranskalaisen kortit. Tarzan oli ymmällä, mutta hänen
mielenkiintonsa oli nyt täydelleen herännyt eikä häneltä enää jäänyt
ainoakaan yksityiskohta huomaamatta.
Peliä jatkui vielä kymmenkunnan minuuttia, kunnes kreivi oli
voittanut melkoisen summan äsken tulleelta, ja silloin Tarzan näki
kreivin takana seisovan miehen nyökäyttävän päätänsä liittolaiselle.
Heti nousi pelaaja ja osoitti kreiviä sormellaan.
"Jos olisin tiennyt että monsieur oli ammatiltaan pelihuijari, en
olisi niin kerkeästi yhtynyt mukaan", sanoi hän.
Heti kavahtivat kreivi ja molemmat muut pelaajat seisaalle. De Couden
kasvot kalpenivat.
"Mitä te tarkoitatte, herra?" kysyi hän. "Tiedättekö, kelle puhutte?"
"Minä tiedän, että puhun viimeistä kertaa pelipetturille", vastasi
mies.
Kreivi kumartui pöydän yli ja antoi hänelle kämmenellään suutillikan,
jolloin toiset asettuivat heidän väliinsä.
"Tässä on tapahtunut joku erehdys, hyvä herra", huudahti yksi
pelaajista. "Tämähän on Couden kreivi Ranskasta."
"Jos olen erehtynyt", sanoi syyttäjä, "niin pyydän kernaasti
anteeksi; mutta ennenkuin sen teen, selittäköön herra kreivi, mitä
hän tarkoitti niillä ylimääräisillä korteilla, jotka näin hänen
pistävän taskuunsa".
Ja sitten se mies, jonka Tarzan oli nähnyt sujauttavan kortit
taskuun, aikoi hiipiä huoneesta, mutta havaitsi kiusakseen kookkaan,
harmaasilmäisen muukalaisen tukkivan pääsyn.
"Anteeksi", sanoi mies ynseästi ja yritti livahtaa sivuitse.
"Odottakaa", virkkoi Tarzan.
"Mutta miksi, monsieur?" huudahti toinen kärsimättömästi. "Päästäkää
minut, monsieur."
"Odottakaa", toisti Tarzan. "Luullakseni on täällä sattunut selkkaus,
jonka te epäilemättä kykenette selvittämään."
Nyt oli mies menettänyt malttinsa, ja törkeästi kiroten hän tarttui
Tarzaniin, työntääkseen tämän sivulle. Mutta apinamies vain hymyili
kääntäessään kookkaan veijarin ympäri ja laahatessaan hänet
takinkauluksesta takaisin pöydän luo, vaikka toinen ponnisteli,
kiroili ja huitoi turhaan vastustellen. Nikolas Rokoff sai nyt
ensi kertaa tehdä tuttavuutta niiden lihasten kanssa, jotka olivat
aikoinaan masentaneet Numan, jalopeuran, ja Terkozin, ison urosapinan.
Se mies, joka oli syyttänyt de Coudea, ja molemmat muut pelaajat
seisoivat odottavasti katsellen kreiviä. Useita muita matkustajia oli
kerääntynyt riitapaikalle, ja kaikki odottivat ratkaisua.
"Tuo mies on hullu", sanoi kreivi. "Hyvät herrat, minä pyydän, että
joku tarkastaa minut."
"Syytös on naurettava", virkkoi muuan pelaajista.
"Teidän on vain pistettävä kätenne kreivin takin taskuun, niin
näette, että syytökseni on ihan vakava", tiukkasi syyttäjä. Ja kun
muut yhä epäröivät, astahti hän kreivin luo lisäten: "No, minä teen
sen itse, jollei kukaan muu tahdo."
"Ei, monsieur", vastasi de Coude. "Minä suostun ainoastaan
herrasmiehen tutkittavaksi."
"Kreivin tarkastaminen on tarpeetonta. Kortit ovat hänen taskussaan.
Minä itse näin ne sinne pantavan."
Kaikki kääntyivät hämmästyneinä uutta puhujaa kohti ja näkivät
komean, rakenteeltaan sopusuhtaisen nuoren miehen työntävän vangittua
heidän luokseen niskasta kiristäen.
"Tässä on salajuoni", huudahti de Coude vihaisesti. "Minulla ei ole
mitään kortteja." Näin sanoen hän pisti käden taskuunsa. Sillä välin
vallitsi pienessä ryhmässä jännittynyt äänettömyys.
Kreivi kävi kalmankalpeaksi, ja sitten hän veti hyvin hitaasti
kätensä taskusta, ja esille tuli kolme korttia. Hän vilkaisi niihin
mykkänä kauhusta ja hämmästyksestä, ja suuttumuksen puna väritti
hänen kasvonsa. Miehen kunnian menetystä katselevien kasvoilla
värähteli säälin ja halveksumisen ilmeitä. "Tässä on salajuoni,
monsieur", toisti harmaasilmäinen muukalainen. "Hyvät herrat", jatkoi
hän, "kreivi ei tiennyt, että nuo kortit olivat hänen taskussaan. Ne
pistettiin sinne pelin aikana hänen aavistamattansa. Istuinpaikaltani
tuolta tuolilta näin sen kaiken kuvastimen heijastamana. Tämä mies,
jonka juuri pidätin hänen aikoessaan livistää, pani kortit kreivin
taskuun."
De Coude oli vilkaissut Tarzanista hänen käsissään sätkyttelevään
mieheen.
"_Mon Dieu_, Nikolas!" huudahti hän. "Tekö?"
Sitten hän kääntyi syyttäjäänsä päin ja katseli tätä tiukasti
hetkisen.
"Ja teitä, monsieur, minä en tuntenut noin parrattomana. Olette aivan
toisen näköinen, Paulvitsh. Nyt käsitän. Asia on ihan selvä, hyvät
herrat."
"Mitä heille teemme, monsieur?" kysyi Tarzan. "Jätämmekö heidät
kapteenin haltuun?"
"Emme, hyvä ystävä", riensi kreivi vastaamaan. "Asia on yksityistä
laatua, ja pyydän, että jätätte sen sikseen. Riittää, että heidän
syytöksensä on vieritetty päältäni. Mitä vähemmän olemme moisten
miesten kanssa tekemisissä, sitä parempi. Mutta, monsieur, kuinka
voin kiittää teitä minulle osoittamastanne ystävällisyydestä?
Sallikaa minun tarjota teille käyntikorttini, ja jos konsaan tulee
aika, jolloin voin olla teille avuksi, niin muistakaa, että olen
käskettävänänne."
Tarzan oli päästänyt Rokoffin, joka liittolaisensa Paulvitshin kanssa
oli kiireesti lähtenyt tupakkahuoneesta. Juuri sieltä poistuessaan
kääntyi Rokoff vielä Tarzania puhuttelemaan. "Monsieur saa vielä
katkerasti katua sekaantumistaan muiden asioihin", sanoi hän.
Tarzan hymyili ja kumartaen sitten kreiville ojensi hänelle oman
korttinsa. Kreivi luki: