Tekijä lähtee merille laivan kapteenina. Miehistö nostaa kapinan,
sulkee hänet pitkäksi ajaksi hyttiin ja laskee hänet maihin
tuntemattomalle rannikolle. Hän lähtee kulkemaan maan sisäosaan.
Yahooita, erästä merkillistä eläinlajia, kuvaillaan. Tekijä kohtaa
kaksi houyhnhnmiä.
Vietin kotona vaimoni ja lasteni luona suunnilleen viisi kuukautta
erittäin onnellisissa oloissa, kunhan olisin oppinut arvaamaan, milloin
oloni olivat hyvät. Vaimoraiskani oli siunatussa tilassa, kun lähdin
jälleen merelle suostuttuani edulliseen tarjoukseen: rupeamaan ison 350
tonnin kantoisen _Uskallus_ -nimisen kauppalaivan kapteeniksi. Olin
näet hyvin perehtynyt merenkulkuun, ja kun olin väsynyt laivavälskärin
ammattiin, jota sentään voin tarpeen vaatiessa harjoittaa, otin
taitavan nuoren välskärin Robert Purefoyn palvelukseeni. Me lähdimme
Portsmouthista elokuun seitsemäntenä päivänä 1710 ja neljäntenätoista
saavutimme Teneriffan luona bristolilaisen kapteenin Pocockin,
joka oli matkalla Campeachyn lahteen ottamaan lastiksi sinipuuta.
Kuudentenatoista päivänä meidät ajoi eri tahoille myrsky. Kotiin
palattuani kuulin, että alus oli joutunut haaksirikkoon ja vain eräs
laivapoika pelastunut. Kapteeni oli kelpo mies ja hyvä purjehtija,
mutta hiukan liian itsepäinen, ja se seikka vei perikatoon hänet
samoinkuin useita muita. Jos hän olisi totellut neuvoani, olisi hänkin
voinut palata onnellisesti omaistensa luo.
Useita miehiäni kuoli polttokuumeeseen, ja minun täytyi hankkia lisää
väkeä Barbadosista ja Pieniltä Antilleilta, joissa laivanvarustajani
olivat käskeneet minun käydä. Pian jouduin kuitenkin sitä katumaan,
sillä tulin huomaamaan, että useimmat heistä olivat olleet merirosvoja.
Minulla oli aluksessani viisikymmentä miestä, ja minun piti käydä
kauppaa Etelämeren asukkaitten kanssa ja tehdä sellaisia löytöjä kuin
osasin. Pestaamani roistot pahensivat kaikki toiset, ja miehistö
liittyi salajuoneen valloittaakseen aluksen ja ottaakseen minut
vangiksi. Niin tapahtuikin sitten eräänä aamuna: he hyökkäsivät
hyttiini, sitoivat käteni ja jalkani ja uhkasivat viskata minut mereen,
jos uskalsin vähänkään vastustella. Minä sanoin antautuvani heidän
vangikseen. He vaativat minua valallisesti alistumaan, irroittivat
kahleeni ja sitoivat minut vain toisesta nilkastani sängyn jalkaan.
Ovelle sijoitettiin vahtimies ladattuina pyssyineen, ja hän sai
käskyn ampua minut, jos pyrkisin vapauteen. Miehet lähettivät minulle
ruokaa ja juomaa ja ottivat aluksen haltuunsa. He aikoivat harjoittaa
merirosvousta ja siepata espanjalaisia purjelaivoja, mutta voivat
sen tehdä vasta saatuaan enemmän voimia. Niin he päättivät ensin
myydä laivan lastin ja lähteä sitten Madagaskariin pestaamaan lisää
miehiä, sillä useita heistä oli kuollut minun jouduttuani vangiksi. He
purjehtivat monta viikkoa ja kävivät kauppaa alkuasukkaiden kanssa,
mutta minä en tietänyt, mihin suuntaan he liikkuivat. Olin näet
edelleenkin hyttiini suljettu ja odotin vain joutuvani surmatuksi,
kuten he usein olivat uhanneet.
Toukokuun yhdeksäntenä päivänä 1711 tuli eräs James Welch hyttiini ja
sanoi saaneensa kapteenilta käskyn jättää minut maihin. Minä koetin
suostutella häntä luopumaan aikeesta, mutta turhaan; hän ei edes
tahtonut sanoa, kuka oli uusi kapteeni. He pakottivat minut astumaan
laivavenheeseen puettuna melkein uusiin parhaisiin vaatteisiini.
Sitäpaitsi sain ottaa mukaani pienen käärön liinavaatteita, mutta
en mitään muuta asetta kuin lyhyen miekkani. He käyttäytyivät niin
kohteliaasti, etteivät tutkineet taskujani, joihin olin sijoittanut
rahani ja muut vähäiset tarvekaluni. He soutivat suunnilleen tunnin
ja jättivät minut sitten jonnekin rannalle. Minä pyysin heitä
ilmoittamaan, mikä maa se oli. Kaikki vannoivat tietävänsä siitä
asiasta yhtä vähän kuin minä, mutta sanoivat, että kapteeni (kuten
he miestä nimittivät) oli päättänyt lastin myynnin jälkeen selviytyä
minusta kohta, kun tulisi maa näkyviin. He työnsivät heti venheen
takaisin vesille, neuvoivat minua pitämään kiirettä, jottei vuoksivesi
minua yllättäisi, ja sanoivat minulle jäähyväiset.
Tässä lohduttomassa tilassa ollen minä kuljin eteenpäin ja pääsin pian
tavalliselle maaperälle. Istuuduin rannalle lepäämään ja miettimään,
mitä olisi paras tehdä. Hiukan virkistyttyäni lähdin kauemmaksi
päättäen antautua ensimmäisille kohtaamilleni villeille ja luovuttaa
heille henkeni lunnaiksi joitakin rannerenkaita, lasihelyjä ja muuta
rihkamaa, jota sellaisille retkille lähtevät merenkävijät yleensä
ottavat mukaansa ja jota minullakin oli jokin määrä hallussani.
Maata jakoivat pitkät puurivit, jotka eivät olleet säännöllisesti
istutetut, vaan kasvoivat siten luonnostaan. Oli myös runsaasti
nurmea ja erinäisiä kaurapeltoja. Minä kuljin eteenpäin erittäin
varovasti peläten joutuvani yllätetyksi tai saavani nuolen selkääni tai
jompaankumpaan kupeeseeni. Sitten tulin raivatulle tielle, missä näkyi
useita ihmisten ja muutamien lehmien, mutta eniten hevosten jälkiä.
Vihdoin näin useita eläimiä vainiolla ja pari samanlaista puissa
istumassa. Ne olivat näöltään aivan eriskummalliset ja muodottomat,
ja se seikka minua hiukan hämmensi. Senvuoksi painuin pensaikkoon
voidakseni rauhassa niitä katsella. Muutamat niistä lähestyivät
paikkaa, jossa makasin, ja minä sain tilaisuuden tarkoin tutkia
niiden muotoa. Niiden päätä ja rintaa peitti tiheä karva, toisinaan
kähärä, toisinaan suora; parta muistutti vuohten partaa, ja selässä
sekä säärten ja jalkojen etupuolella nähtiin pitkä karvajuova. Muilta
osiltaan niiden ruumis oli paljas, joten ruskeankeltainen iho oli
näkyvissä. Niillä ei ollut häntää eikä takapuolessa karvoja muualla
kuin peräaukon ympärillä, jonne luonto luullakseni on sijoittanut ne
niiden suojaksi maassa istumista varten; ne näet olivat usein siinä
asennossa, toisinaan taas makasivat tai seisoivat takajaloillaan. Ne
kiipesivät korkeimpiinkin puihin yhtä sukkelasti kuin oravat, sillä
niillä oli sekä etu- että takajaloissa lujat, pitkät ja käyrät kynnet.
Ne hyppivät, ponnahtelivat ja juoksivat usein uskomattoman nopeasti.
Naaraat eivät olleet koiraitten kokoisia. Niillä oli päässä pitkät,
suorat jouhet, mutta kasvot olivat karvattomat, ja muussa ruumiissa
oli vain eräänlainen untuvapeite, peräaukon ympäristöä ja häpypaikkaa
lukuunottamatta. Nisät riippuivat etujalkojen välissä ja toisinaan
melkein viistivät maata niiden liikkuessa. Kummankin sukupuolen
karvapeite oli väriltään vaihteleva, ruskea, punainen, musta tai
keltainen. Kaiken kaikkiaan en ole retkilläni milloinkaan nähnyt niin
inhoittavaa eläintä enkä yhtäkään toista, joka olisi herättänyt minussa
niin voimakasta luontaista vastenmielisyyttä. Ajattelin nyt nähneeni
riittävästi, nousin tähystyspaikastani tuntien inhoa ja kammoa ja
lähdin kulkemaan eteenpäin pitkin raivattua tietä siinä toivossa, että
se johtaisi minut jonkun intiaanin majalle. En ollut ehtinyt kauas, kun
eräs noista elukoista tuli tiellä suoraan vastaani. Minut nähdessään
ruma kuvatus väänteli naamaansa jos jotenkin ja katsoa tuijotteli
minua kuin koskaan ennen näkemätöntä ihmettä. Sitten se lähestyi ja
kohotti etukäpäläänsä, uteliaisuudestako vai ilkeydestä, en tiedä.
Minä paljastin miekkani ja läimähdytin eläintä sen tappiolla; en näet
uskaltanut iskeä terällä, koska pelkäsin asukkaiden voivan vihastua
saadessaan tietää, että olin tappanut tai vioittanut heidän karjaansa.
Iskun tuottama kipu sai eläimen peräytymään. Samassa se alkoi ulvoa
niin äänekkäästi, että läheiseltä pellolta kertyi ympärilleni vähintään
neljäkymmentä, jotka kaikki ulvoivat ja irvistelivät ilkeästi.
Minä juoksin puun luo, nojasin selkäni sen runkoon ja pidin elukat
loitolla heiluttamalla miekkaani. Muutamat noista kirotuista otuksista
tarttuivat takanani puun oksiin ja kiipesivät puuhun alkaen sieltä
viskata ulostuksiaan päähäni. Vältin sentään vaaran melkoisen hyvin
painautumalla kiinteästi puunrunkoon, mutta kaikkialle ympärilleni
putoava saasta oli minut tukehduttaa.
Tässä pinteessä ollen näin yhtäkkiä niiden kaikkien juoksevan tiehensä
minkä ehtivät. Nyt uskalsin poistua puun luota ja jatkaa matkaani tietä
pitkin, ihmetellen, mikä oli voinut ne niin säikyttää. Katsahtaessani
vasempaan näin samassa hevosen astelevan hiljakseen pitkin peltoa.
Ahdistajani olivat nähneet sen ennen minua, ja siinä oli heidän
pakenemisensa syy. Hevonen hiukan säpsähti saavuttuaan lähemmäksi,
mutta malttoi kohta mielensä ja katsoi minua suoraan silmiin
ilmeisesti hämmästyneenä. Se kiersi minut useaan kertaan ja tarkasteli
käsiäni ja jalkojani. Minä aioin jatkaa matkaani, mutta se asettui
suoraan tielleni, joskin varsin leppoisan näköisenä ja yrittämättä
minkäänlaista väkivaltaa. Niin seisoimme siinä katsoa tuijotellen
toisiamme vähän aikaa. Vihdoin rohkenin ojentaa käteni aikoen taputtaa
sen kaulaa, juttelin ja vihelsin niinkuin hevosmiehet käydessään
käsittelemään vierasta hevosta. Eläin näytti kuitenkin halveksivan
ystävällisyyttäni; se pudisti päätänsä, kurtisti kulmiaan ja nosti
hitaasti etujalkansa työntääkseen pois käteni. Sitten se hirnahti kolme
neljä kertaa, mutta niin vaihtelevin kadanssein, että melkein uskoin
sen puhuvan itsekseen omalla kielellään.
Meidän siten seurustellessamme saapui luo toinen hevonen, joka kääntyi
toisen puoleen varsin muodollisin elein. Ne koskettivat hellävaroen
toistensa oikean etujalan kaviota ja hirnahtivat sitten useita kertoja,
kumpikin vuorollaan ja vaihtelevin äänin, jotka melkein kuulostivat
puheääniltä. Sitten ne astuivat muutamia askelia syrjään, ikäänkuin
neuvotellakseen, ja kävelivät vieretysten edestakaisin niinkuin
henkilöt, jotka pohtivat jotakin tärkeää asiaa, mutta kääntyivät usein
katsahtamaan minuun päin, ikäänkuin varoen, etten lähtisi karkuun.
Minä hämmästyin nähdessäni järjettömien eläinten niin menettelevän
ja käyttäytyvän ja mietin mielessäni, että jos tämän maan asujaimet
olivat suhteellisesti yhtä järkeviä kuin hevoset tavallisiin hevosiin
verrattuina, niin he varmaan olivat maailman viisain kansa. Tämä ajatus
rohkaisi minua siinä määrin, että päätin kulkea eteenpäin, kunnes
saapuisin johonkin taloon tai kylään tai kohtaisin jonkun maanasukkaan.
Hevoset saivat puolestani jäädä mielin määrin keskustelemaan.
Havaitessaan minun aikovan poistua hirnahti ensintullut, kimo, niin
ilmehikkäästi, että olin ymmärtävinäni, mitä se tarkoitti. Käännyin
siis takaisin ja lähestyin sitä odottaakseni enempiä määräyksiä, mutta
salasin pelkoni niin hyvin kuin voin. Aloin näet hiukan pelätä, kuinka
tämä seikkailu päättyisi, ja lukija arvaa helposti, ettei tilanne minua
erikoisesti miellyttänyt.
Molemmat hevoset tulivat aivan lähelle ja katselivat erittäin vakavasti
kasvojani ja käsiäni. Kimo ori kopeloi oikealla etukaviollaan joka
puolelta hattuani, joka siitä rypistyi niin pahoin, että minun täytyi
ottaa se päästäni. Minä korjasin asian niin hyvin kuin voin ja laskin
hatun jälleen päähäni. Tuo tuntui kovin ihmetyttävän sekä kimoa että
sen kumppania (raudikkoa). Viimeksimainittu koetteli nuttuni lievettä,
ja huomattuaan sen riippuvan irrallaan ympärilläni molemmat katselivat
minua jälleen ihmeissään. Raudikko kosketti oikeata kättäni ja näytti
ihailevan sen pehmeyttä ja väriä, mutta puristi sen kavion ja vuohisen
väliin niin kiinteästi, että minun täytyi kiljaista. Senjälkeen
molemmat käsittelivät minua niin varovasti kuin suinkin mahdollista. He
olivat aivan ymmällä nähdessään jalkineeni ja sukkani, koskettelivat
niitä useat kerrat, hirnahtelivat toisilleen ja tekivät erilaisia
eleitä, jokseenkin samoin kuin joku filosofi yrittäessään ratkaista
uutta ja vaikeata ongelmaa.
Näiden eläinten käyttäytyminen oli yleensäkin niin selvää ja
järjellistä, terävää ja älykästä, että lopulta päättelin niiden
varmaan olevan noitia, jotka olivat jostakin syystä omaksuneet
tuon hahmon ja nähdessään tiellä muukalaisen päättivät huvitella
hänen kustannuksellaan. Mahdollista myös, että he olivat tosiaankin
hämmästyneet nähdessään ihmisen, joka oli vaatetukseltaan, hahmoltaan
ja hipiältään siinä määrin toisenlainen kuin ne, jotka todennäköisesti
asustivat tässä kaukaisessa seudussa. Tämän päätelmäni perustuksella
rohkenin lausua heille seuraavaa. Hyvät herrat, jos olette velhoja,
kuten katson olevan syytä otaksua, niin ymmärrätte kaikkia kieliä.
Senvuoksi uskallan ilmoittaa teidän korkea-arvoisuuksillenne, että
olen vaivainen englantilainen, jonka kova onni on kuljettanut
rannikollenne, ja anon jompaakumpaa teistä sallimaan minun ratsastaa
selässään, kuin oikean hevosen selässä, johonkin taloon tai kylään,
mistä voin saada apua. Suosionosoituksenne korvaukseksi lahjoitan
teille tämän veitsen ja tämän rannerenkaan (vedin ne samassa esiin
taskustani). Luontokappaleet seisoivat aivan hiljaa minun puhuessani
ja näyttivät kuuntelevan erittäin tarkkaavasti. Kun olin puheeni
lopettanut, ne hirnuivat toisilleen useita kertoja, ikäänkuin olisivat
olleet vakavassa keskustelussa. Huomasin aivan selvästi, että heidän
kielensä ilmaisi varsin hyvin heidän tunteitaan ja että sanat olisi
voitu vähäistä vaivaa nähden merkitä aakkosin paljoa helpommin kuin
kiinankielen sanat.
Kerran toisensa jälkeen erotin heidän kummankin puheessa usein
toistuvan sanan _yahoo_, ja vaikka en voinutkaan arvata, mitä se
merkitsi, yritin kuitenkin lausua sitä kielelläni hevosten innokkaasti
keskustellessa. Heidän vaiettuaan lausuin pelottomasti ja kuuluvalla
äänellä _yahoo_ matkien samalla niin hyvin kuin voin hevosen hirnuntaa.
Se heitä ilmeisesti hämmästytti, ja kimo toisti saman sanan kahteen
kertaan, ikäänkuin tahtoen opettaa minulle sen oikeata lausumista.
Lausuin sanan jälleen kerran toisensa jälkeen ja havaitsin aina
edistyväni, joskin olin vielä kaukana täydellisyydestä. Sitten esitti
raudikko lausuttavakseni toisen paljoa vaikeammin ääntyvän sanan,
joka englantilaisen oikeinkirjoitustavan mukaan voidaan merkitä näin:
_houyhnhnm_. Sitä lausuessani en onnistunut yhtä hyvin, mutta pari
kolme kertaa yritettyäni se alkoi luonnistua paremmin, ja molemmat
näyttivät kovin ihmettelevän taitoani.
Keskusteltuaan vielä vähän aikaa, otaksumani mukaan minusta, ystävykset
sanoivat toisilleen hyvästi koskettaen jälleen toistensa kavioita.
Kimo viittasi minua kulkemaan edellään, ja minä katsoin viisaimmaksi
totella, kunnes löytäisin paremman johtajan. Askelteni hidastuessa
se huusi: _Hhuun, hhuun!_ Arvasin tarkoituksen ja selitin sille niin
hyvin kuin osasin, että olin väsynyt enkä jaksanut kulkea nopeammin. Se
pysähtyi ja salli minun levätä vähän aikaa.