Tekijä lähtee Luggnaggista ja purjehtii Japaniin. Sieltä hän palaa
hollantilaisessa aluksessa Amsterdamiin ja Amsterdamista Englantiin.
Otaksuin _struldbrugeja_ kuvaillessani herättäväni lukijassa
jonkinlaista mielenkiintoa, sillä asia näyttää jossakin määrin
erikoiselta. En ainakaan muista lukeneeni mitään sellaista niistä
matkakertomuksista, jotka ovat sattuneet käsiini, mutta jos kumminkin
erehdyn, niin olkoon puolustuksenani, että samaa maata kuvailevat
matkailijat usein pakostakin viipyvät samoissa yksityisseikoissa ja
ettei silti voida väittää heidän lainanneen tai jäljentäneen niitä
aikaisemmista teoksista.
Koska tämän kuningaskunnan ja Japanin suuren valtakunnan välillä
vallitsee alinomainen liikeyhteys, on varsin luultavaa, että
japanilaiset kirjailijat ovat kertoneet jotakin _struldbrugeista_;
mutta minä viivyin Japanissa niin lyhyen ajan ja japaninkieli oli
minulle niin outo, etten kyennyt asiaa lähemmin tutkimaan. Toivon
kumminkin, että hollantilaiset tämän vihjaukseni johdosta haluavat ja
osaavat täyttää esitykseni aukot.
Hänen Majesteettinsa oli useat kerrat hartaasti kehoittanut
minua ottamaan vastaan jonkin viran hovissa, mutta havaittuaan
järkähtämättömän päätökseni olevan palata kotimaahan hän suvaitsi antaa
minulle matkaluvan ja kunnioitti minua jättämällä käytettäväkseni
Japanin keisarille osoitetun omakätisen suosituskirjeensä. Hän
lahjoitti minulle sitäpaitsi neljäsataaneljäkymmentäneljä suurta
kultarahaa (tämä kansa käyttää mielellään parillisia lukuja) ja
punaisen timantin, jonka möin Englannissa yhteentoistasataan puntaan.
Toukokuun kuudentena päivänä 1709 sanoin juhlalliset jäähyväiset Hänen
Majesteetilleen ja ja kaikille tuttavilleni. Hallitsija suvaitsi
määrätä henkivartioston saattelemaan minua Glanguenstaldiin, saaren
lounaisosassa sijatsevaan kuninkaalliseen satamaan. Kuuden päivän
kuluttua löysin laivan, joka oli valmiina lähtemään Japaniin. Matkaan
kului viisitoista päivää. Me laskimme maihin pieneen Xamoshi-nimiseen
satamakaupunkiin, joka sijaitsee Japanin kaakkoisosassa. Kaupunki on
läntisessä niemessä, mistä johtaa kapea kannas pohjoiseen, syvään
merenlahteen, jonka luoteisosassa sijaitsee pääkaupunki Yeddo. Maihin
noustuani näytin tullivirkailijoille Luggnaggin Kuninkaan Hänen
Keisarilliselle Majesteetilleen osoittamaa suosituskirjettä. He
tunsivat varsin hyvin sinetin, joka oli kämmenpohjani kokoinen. Siinä
nähtiin _Kuningas nostamassa maasta rampaa kerjäläistä_. Kuultuaan
kirjeestäni ottivat kaupungin viranomaiset minut vastaan kuin julkisen
lähettilään, varustivat minut ajoneuvoilla ja palveluskunnalla ja
kuljettivat tavarani Yeddoon, missä pääsin hallitsijan puheille
ja jätin suosituskirjeeni. Se avattiin juhlallisin menoin, ja sen
käänsi Keisarille tulkki, joka sitten Keisarin käskystä kehoitti
minua ilmoittamaan toivomukseni, jotka täytettäisiin Luggnaggin
kuninkaallisen veljen tähden, olivatpa millaiset tahansa. Tulkkina
toimi henkilö, jonka tehtävänä muuten oli asioida hollantilaisten
kanssa. Hän arvasi minut ulkonäöstäni eurooppalaiseksi ja toisti
senvuoksi Hänen Majesteettinsa käskyn hollanninkielellä, jota puhui
sangen hyvin. Minä vastasin aikaisemman päätökseni mukaisesti, että
olin hollantilainen kauppias, olin haaksirikkoutunut etäisessä
seudussa, kulkenut sieltä maitse ja meritse Luggnaggiin ja vihdoin
purjehtinut Japaniin toivoen sieltä pääseväni takaisin Eurooppaan
jonkun maanmieheni keralla, koska tiesin heidän käyvän kauppaa tässä
valtakunnassa. Pyysin senvuoksi mitä nöyrimmin Hänen Majesteettiaan
armollisesti käskemään, että minut kuljetettaisiin turvallisesti
Nagasakiin. Tähän lisäsin vielä toisen pyynnön, nimittäin että Hänen
Majesteettinsa suvaitsisi suojelijani, Luggnaggin kuninkaan tähden
vapauttaa minut maanmiesteni suoritettavaksi määrätystä seremoniasta,
krusifiksin tallaamisesta, koska olin joutunut hänen valtakuntaansa
onnettomuuden vuoksi, aikomatta ollenkaan käydä kauppaa. Kun
viimeksimainittu pyyntö oli Keisarille tulkittu, näytti hän hiukan
hämmästyvän ja sanoi uskovansa, että olin maanmiesteni joukossa
ensimmäinen, joka oli siinä suhteessa yhtään arkaillut. Hän lisäsi
epäilevänsä, olinko oikea hollantilainen ja arveli, että pikemmin
saatoin olla kristitty. Hän lupasi suostua omituiseen oikkuuni
mainitsemieni syitten vuoksi, mutta ennen kaikkea osoittaakseen
erinomaisella tavalla suosiotaan Luggnaggin kuninkaalle. Asia oli
kuitenkin toimitettava taitavasti, ja upseerit saivat käskyn antaa
minun kulkea ohi ikäänkuin epähuomiossa. Hän näet vakuutti, että jos
maanmieheni hollantilaiset salaisuuden keksisivät, he leikkaisivat
minulta kurkut poikki kotimatkana. Minä lausuin tulkin avulla
kiitokseni niin tavattomasta suosiosta, ja kun joitakin joukko-osastoja
oli parhaillaan lähdössä Nagasakiin, sai komentava upseeri määräyksen
kuljettaa minut sinne vioittumattomana ja erikoiset ohjeet
krusifiksi-asiasta.
Kesäkuun 9:nä päivänä 1709 saavuin Nagasakiin pitkän ja vaivalloisen
matkan suoritettuani. Aivan pian tapasin joukon hollantilaisia
merimiehiä, jotka kuuluivat suuren 450 tonnin kantoisen
amsterdamilaisen aluksen _Amboynan_ miehistöön. Olin elänyt pitkät
ajat Hollannissa harjoittaessani Leydenissä opinnoita ja puhuin
hollanninkieltä hyvin. Merimiehet saivat kohta selville, mistä
viimeksi tulin, ja olivat erittäin kärkkäät kuulemaan matkoistani ja
elämänvaiheistani. Minä sommittelin niin lyhyen tarinan kuin suinkin
osasin, mutta salasin enimmät asiat. Minä tunsin useita henkilöitä
Hollannissa ja osasin keksiä nimet vanhemmilleni, joiden sanoin
olevan vaatimatonta väkeä Gelderlandin maakunnasta. Olisin maksanut
kapteenille (eräälle Theodorus Vangrultille) matkasta Hollantiin,
mitä hän näki hyväksi vaatia; mutta kuultuaan, että olin välskäri,
hän tyytyi puoleen maksuun sillä ehdolla, että tarvittaessa toimisin
ammatissani. Ennenkuin lähdimme purjehtimaan, kysyivät muutamat
laivamiehet minulta kerran toisensa jälkeen, olinko suorittanut
mainitun seremonian. Minä väistin kysymystä vastaten yleisin kääntein,
sanoin täyttäneeni joka kohdassa Keisarin ja hovin käskyt. Eräs ilkeä
laivurilurjus meni siitä huolimatta upseerin luo, osoitti minua ja
sanoi, etten ollut vielä tallannut krusifiksiä. Mutta upseeri, joka oli
saanut minua koskevan määräyksen, antoi sille konnalle kaksikymmentä
bambukepin iskua selkään, ja sen koommin ei minua enää kiusattu
sellaisilla kysymyksillä.
Matkalla ei sattunut mitään mainitsemisen arvoista. Me purjehdimme
suotuisassa tuulessa Hyväntoivonniemeen, missä viivähdimme vain
ottaaksemme alukseen rievää vettä. Huhtikuun kymmenentenä päivänä
saavuimme onnellisesti Amsterdamiin. Matkalla oli ainoastaan kolme
miestä kuollut tauteihin ja neljäs pudonnut keulamastosta mereen
lähellä Guinean rannikkoa. Amsterdamista purjehdin pian Englantiin
eräässä mainitun kaupungin aluksessa.
Huhtikuun kuudentenatoista päivänä 1710 saavuimme Downsiin. Minä astuin
maihin seuraavana aamuna ja näin jälleen syntymämaani oltuani poissa
viisi vuotta ja kuusi kuukautta. Lähdin suoraa päätä Redriffiin, jonne
saavuin samana päivänä kello kaksi iltapuolella, ja tapasin vaimoni ja
lapseni terveinä.