Tekijä lähtee kolmannelle matkalleen. Joutuu merirosvojen käsiin. Ilkeä
hollantilainen. Tekijä saapuu erääseen saareen. Hänet otetaan vastaan
Laputassa.
Olin ehtinyt viettää kotona vain kymmenen päivää, kun cornwallilainen
kapteeni William Robinson, kolmensadan tonnin vetoisen _Hyvä-Toivo_
nimisen jykevän aluksen komentaja, tuli käymään luonani. Olin
aikaisemmin ollut välskärinä eräässä toisessa hänen kuljettamassaan ja
neljäntenä miehenä omistamassaan aluksessa sen käydessä Levantissa.
Hän oli aina kohdellut minua pikemmin veljenään kuin käskyläisenään ja
tuli nyt, kuultuaan palaamisestani, minua tervehtimään. Minä otaksuin
asian johtuvan pelkästä ystävällisyydestä, sillä me juttelimme vain
niinkuin tuttavat ainakin oltuaan kauan erossa. Mutta sitten hän
alkoi käydä usein talossa, sanoi olevansa iloinen havaitessaan hyvän
terveyteni ja kysyi, olinko nyt vetäytynyt lepoon loppuiäkseni, lisäten
aikovansa kahden kuukauden kuluttua lähteä Itä-Intiaan. Vihdoin hän
tiedusteli minulta suoraan, joskin hiukan anteeksipyydellen, rupeisinko
hänen alukseensa välskäriksi, sanoi, että saisin kumppanikseni toisen
välskärin ja sitäpaitsi kaksi apulaista, että palkkani olisi kaksi
kertaa tavallista välskärinpalkkaa suurempi ja että hän, koska tiesi
minun perehtyneen merenkulkuun ainakin yhtä hyvin kuin hän itse,
suostui joka suhteessa noudattamaan neuvoani, ikäänkuin kuuluisin
laivan päällystöön.
Hän lausui minulle vielä useita muita kohteliaisuuksia, ja koska tunsin
hänet kelpo mieheksi, en voinut hänen tarjoustaan hylätä; haluni päästä
näkemään maailmaa oli näet kaikista kokemistani onnettomuuksista
huolimatta yhtä kiihkeä kuin ennen. Ainoa vaikeus oli siinä, kuinka
saisin vaimoni suostumaan. Lopulta se onnistui, kun selitin, millaisia
etuja siten koituisi hänen lapsilleen.
Me lähdimme matkaan elokuun viidentenä 1706 ja saavuimme Fort St.
Georgeen huhtikuun yhdentenätoista 1707. Siellä viivyimme kolme
viikkoa, jotta miehistömme, jossa oli useita sairaita, pääsisi
toipumaan. Sieltä purjehdimme Tonkiniin, mihin kapteeni päätti jäädä
joksikin aikaa, koska useat niistä tavaroista, joita hän aikoi ostaa,
eivät olleet valmiit lastattaviksi ja koska hän siis ei voinut otaksua
pääsevänsä lähtemään ennenkuin muutaman kuukauden kuluttua. Toivoen
ansaitsevansa takaisin osan siten koituvista kulungeista hän osti
pienen aluksen, lastasi siihen erinäisiä tavaroita, joita tonkinilaiset
kuljettavat kaupaksi läheisiin saariin, toimitti alukseen neljätoista
miestä, niistä kolme maan asujainta, ja nimitti minut aluksen
päälliköksi valtuuttaen minut harjoittamaan kauppaa kahden kuukauden
aikana hänen hoitaessaan asioitaan Tonkinissa.
Olimme purjehtineet vain kolme päivää, kun nousi ankara myrsky. Me
ajauduimme viisi päivää pohjoiskoilliseen ja sitten itään; sitten
sää muuttui paremmaksi, mutta puhalsi yhä vielä voimakas läntinen.
Kymmenentenä päivänä meitä alkoi ajaa takaa kaksi merirosvoa, jotka
pian meidät saavuttivat; alukseni näet oli niin lujassa lastissa, että
se eteni varsin hitaasti, ja me emme kyenneet mitenkään puolustautumaan.
Kimppuumme kävivät yhtaikaa molemmat merirosvot, jotka hyökkäsivät
purteemme miestensä etunenässä. Havaitessaan, että makasimme
pitkänämme, kasvot aluksen kannessa (olin näet antanut sellaisen
määräyksen), he sitoivat meidät lujasti, asettivat vahdin ja alkoivat
tutkia alusta.
Minä huomasin heidän joukossaan erään hollantilaisen, jolla näytti
olevan jonkinlainen käskyvalta, vaikka hän ei ollut kummankaan
aluksen päällikkö. Hän tunsi meidät ulkomuodostamme englantilaisiksi,
puhua jankkasi meille omalla kielellään ja vannoi, että meidät
sidottaisiin selkä selkää vasten ja paiskattaisiin mereen. Minä
osasin säällisen hyvin hollanninkieltä, selitin hänelle keitä
olimme ja pyysin häntä anomaan kapteenilta armahdusta, koska olimme
kristittyjä ja protestantteja ja kahden läheisessä yhteydessä olevan
naapurimaan asujaimia. Siitä hän ihan raivostui, toisti uhkauksensa,
kääntyi seuralaistensa puoleen ja puhui ylen kiihkeästi, luullakseni
japaninkielellä, käyttäen usein sanaa _christianos_.
Suuremman merirosvoaluksen päällikkönä oli japanilainen kapteeni, joka
puhui hiukan hollanninkieltä, mutta varsin puutteellisesti. Hän tuli
luokseni, esitti minulle erinäisiä kysymyksiä, joihin vastasin erittäin
nöyrästi, ja sanoi, etten joutuisi kuolemaan. Minä kumarsin kapteenille
sangen syvään, käännyin sitten hollantilaisen puoleen ja sanoin olevani
murheellinen havaitessani enemmän laupeutta pakanassa kuin kristityssä
veljessäni. Kohta sain kuitenkin aihetta katua typeriä sanojani, sillä
tuon kehnon konnan, joka oli useat kerrat yrittänyt yllyttää kapteeneja
viskaamaan minut mereen (mihin he eivät kumminkaan suostuneet, koska
olivat luvanneet jättää minut henkiin), onnistui kuitenkin toimittaa
minulle rangaistus, joka inhimillisesti katsoen oli kuolemaa pahempi.
Miehistöni jaettiin kahteen yhtä suureen osaan ja komennettiin
rosvoaluksiin, ja minun purteni miehitettiin uudestaan.
Minut päätettiin lähettää aavalle merelle pienessä kanootissa,
jossa oli airot ja purje ja eväitä neljäksi päiväksi. Japanilainen
kapteeni oli kyllin ystävällinen lisätäkseen evääni kaksinkertaiseen
määrään omista varastoistaan ja kieltääkseen miehiään riistämästä
minulta mitään. Minä astuin kanoottiin, ja laivan kannella seisova
hollantilainen syyti suustaan kaikki ne kiroukset ja solvaukset, jotka
hänen kielellään ovat mahdolliset.
Suunnilleen tuntia aikaisemmin kuin merirosvot olivat ilmaantuneet
olin havaintojeni nojalla päätellyt, että olimme 46 asteen päässä
pohjoista leveyttä ja 183 päässä itäistä pituutta. Ehdittyäni vähään
matkaan merirosvoista näin kaukoputkellani kaakossa muutamia saaria.
Tuulen ollessa suotuisa nostin purjeen päästäkseni lähimpään saareen ja
saavuinkin sinne kolmen tunnin kuluttua. Se oli aivan karu, mutta minä
löysin sentään joukon linnunmunia, iskin tulta ja sytytin kanervista
ja kuivista kaisloista valkean, jossa paistoin munat. En nauttinut
mitään muuta illallisekseni, sillä olin päättänyt säästää muonavarojani
niin paljon kuin suinkin mahdollista. Yön vietin kallion onkalossa,
makuusijanani hiukan kanervia, ja nukuin sangen hyvin.
Seuraavana päivänä purjehdin toiseen saareen, sieltä kolmanteen
ja neljänteen, toisinaan käyttäen purjettani, toisinaan airoja.
En kumminkaan tahdo rasittaa lukijaa yksityiskohtaisesti
kertomalla vaivoistani, mainitsenhan vain, että viidentenä päivänä
saavuin viimeiseen näkyvissäni olleeseen saareen, joka sijaitsi
eteläkaakkoisessa edellisistä.
Saari oli kauempana kuin olin otaksunut, ja minä pääsin perille vasta
viiden tunnin kuluttua. Purjehdin melkein sen ympäri, ennenkuin
löysin sopivan maihinnousupaikan, suunnilleen kolme kertaa venhettäni
leveämmän pienen poukaman. Saari oli karu ja kallioinen, vain siellä
täällä näkyi heinämättäitä ja hyvätuoksuisia yrttejä. Minä otin esiin
muonavarani, virkistäydyin ja sijoitin loput erääseen lukuisista
luolista. Kallioilta keräsin suuren määrän munia ja lisäksi kuivia
kaisloja ja nuutunutta ruohoa aikoen seuraavana päivänä paistaa
munat niin hyvin kuin taisin. (Minulla näet oli mukanani piitä,
iskurauta, taulaa ja polttolasi.) Yöni vietin luolassa, johon olin
eväsvarani sijoittanut. Vuoteenani olivat ne ruohot ja kaislat, jotka
olin kerännyt polttoaineeksi. En nukkunut paljoakaan, sillä mieleni
levottomuus voitti väsymykseni ja piti minua valveilla. Minä ajattelin,
kuinka mahdotonta oli pysytellä hengissä niin autiossa paikassa ja
kuinka surkea loppu oli minua odottamassa. Tunsin itseni kuitenkin niin
haluttomaksi ja hylätyksi, etten kyennyt sijaltani nousemaan, ja päivä
oli ehtinyt jo pitkälle, kun vihdoin ponnistauduin ulos loukostani.
Kävelin vähän aikaa kallioitten välissä. Taivas oli aivan sees, ja
aurinko paistoi niin kuumasti, että minun oli pakko kääntää kasvoni
toisaalle. Sitten se äkkiä himmeni, mutta mielestäni aivan toisin kuin
pilven sattuessa väliin. Minä käännyin katsomaan ja havaitsin itseni
ja auringon välillä valtavan suuren läpinäkymättömän kappaleen, joka
liikkui kohti saarta. Se oli arviolta kahden peninkulman korkeudessa
ja peitti auringon kuuden seitsemän minuutin ajaksi. En kumminkaan
havainnut ilman jäähtyvän tai taivaan pimenevän paljoa enempää
kuin jos olisin joutunut vuoren varjoon. Sen tultua lähemmäksi sen
paikan yläpuolelle, missä seisoin, näin, että se oli jähmeä kappale,
jonka tasainen, sileä pohja paistoi kirkkaana valon heijastuessa
merenpinnasta. Minä seisoin kukkulalla suunnilleen kahdensadan kyynärän
päässä rannasta ja näin tuon valtavan kappaleen laskeutuvan melkein
tasooni tuskin englanninpeninkulman päähän itsestäni. Otin kaukoputkeni
ja näin selvästi ihmisiä liikkumassa ylös ja alas tuon kappaleen
kaltevilta näyttävillä sivuilla, mutta en kyennyt erottamaan, mitä he
siinä tekivät.
Vaistomainen elämään-kiintymys herätti mielessäni jonkinlaista ilon
liikahtelua, ja minä aloin heti toivoa, että tämä tapaus voisi
jotenkin auttaa minua pelastumaan lohduttomasta tilastani. Mutta
toisaalta lukija tuskin kykenee arvaamaan, kuinka hämmästyin nähdessäni
ilmoilla leijailevan saaren, jossa asuvat ihmiset (mikäli havaitsin)
voivat mielin määrin sitä kohottaa, laskea tai liikuttaa eteenpäin.
En kumminkaan ollut siinä mielentilassa, että olisin huolinut ottaa
ilmiön filosofisen harkinnan esineeksi, vaan tarkkasin mieluummin,
mihin suuntaan saari alkaisi liikkua; se näet tuntui pysyvän hetkisen
paikoillaan. Pian senjälkeen se kumminkin lähestyi, ja minä näin sen
sivuilla parvekkeita toistensa yläpuolella ja niiden välissä aina
määrätyn matkan päässä portaita, joita pitkin pääsi parvekkeelta
toiselle. Alimmalla parvekkeella näkyi olevan väkeä, joka onki pitkillä
vavoilla, ja toisia heitä katselemassa. Minä heilutin villatakkiani
(hattuni näet oli aikoja sitten kulunut kelvottomaksi) ja nenäliinaani
kohti saarta, ja sen lähemmäksi ehdittyä huusin minkä jaksoin. Tarkoin
katsellessani huomasin sitten väkeä kokoontuvan sille sivulle, joka
oli parhaimmin näkyvissäni. He viittoivat minuun päin ja elehtivät
toisilleen, ja siitä päättelin, että he olivat minut huomanneet, vaikka
eivät vastanneet mitään huutooni. Minä näin, että neljä viisi miestä
juoksi kiireesti portaita pitkin saaren yläosaan, kadoten sitten
näkyvistäni. Päättelin aivan oikein, että heidät lähetettiin seikan
johdosta kysymään jonkun arvovaltaisen henkilön mieltä.
Väen lukumäärä lisääntyi, eikä kulunut puolta tuntia, kun saari oli
kuljetettu tuskin sadan kyynärän päähän siitä kukkulasta, jolla
seisoin, ja niin, että alin parveke näytti olevan sen tasossa. Minä
painuin mitä rukoilevimpiin asentoihin ja puhuin kaikkein nöyrimmällä
äänellä saamatta kumminkaan mitään vastausta. Vastapäätä minua lähinnä
seisovat henkilöt olivat vaatetuksesta päättäen arvohenkilöitä. He
neuvottelivat vakavasti kanssani katsahtaen tavan takaa minuun.
Vihdoin huusi eräs heistä selvällä, kauniilla ja pehmeällä kielellä,
jonka sointu jossakin määrin muistutti italiankieltä, ja minä
vastasin italiaksi toivoen ainakin äänenpainojen paremmin hivelevän
hänen korvaansa. Vaikka kumpikaan meistä ei toistaan ymmärtänyt, oli
tarkoitukseni kuitenkin helppo arvata, sillä he voivat varsin hyvin
nähdä, missä ahdingossa olin.
He viittoivat minua laskeutumaan kukkulalta alas ja menemään rantaan.
Minä tottelin. Lentävän saaren noustua soveliaaseen korkeuteen,
reuna suoraan pääni päällä, laskettiin alimmalta parvekkeelta ketju,
jonka päähän oli kiinnitetty istuin. Minä sijoituin siihen, ja minut
vivuttiin väkipyörillä ylös.