Tekijä pääsee onnellisen sattuman nojalla lähtemään Blefuscusta ja
palaa erinäisiä vaikeuksia koettuaan onnellisesti syntymämaahansa.
Oltuani maassa kolme päivää lähdin uteliaisuuden ajamana saaren
koillisrannalle ja näin merellä, suunnilleen puolen meripenikulman
päässä, jonkin kumoutunutta venhettä muistuttavan esineen. Riisuin
kenkäni ja sukkani, kahlasin pari-kolmesataa kyynärää merelle päin
ja havaitsin nousuveden kuljettavan esinettä yhä lähemmäksi. Sitten
huomasin aivan selvästi, että se oli venhe, ja otaksuin myrskyn
temmanneen sen irti jostakin aluksesta. Palasin heti kaupunkiin ja
pyysin Hänen Keisarillista Majesteettiansa lainaamaan kaksikymmentä
jäljelläolevan laivaston suurinta alusta sekä kolmetuhatta merimiestä
vara-amiraalin johtamina. Laivasto kiersi saarta minun kulkiessani
suorinta tietä paikalle, jossa olin venheen nähnyt. Perille tultuani
havaitsin sen ajautuneen vieläkin lähemmäksi. Merimiehillä oli varalla
köysiä, jotka olin ennakolta punonut riittävän vahvoiksi. Laivojen
saavuttua riisuuduin ja kahlasin, kunnes tulin suunnilleen sadan
kyynärän päähän venheestä. Sitten minun täytyi uida saavuttaakseni
sen. Merimiehet heittivät minulle nuoran, jonka kiinnitin venheen
kokassa olevaan reikään; toinen pää sidottiin erääseen sotalaivaan.
Kohta havaitsin kuitenkin työni sangen hyödyttömäksi, sillä kun en
pohjannut, en voinut mitään tehdä. Senvuoksi minun täytyi uida venheen
jäljessä ja tyrkätä sitä toisella kädellä eteenpäin niin usein kuin
voin, ja vuoksiveden auttaessa pääsin etenemään sen verran, että aloin
hädin tuskin pohjata, leuka vedenpinnan yläpuolelle kurkotettuna.
Lepäsin pari kolme minuuttia ja puukkasin sitten jälleen venhettä
kerran toisensa jälkeen, kunnes olin vedessä vain kainaloita myöten.
Siten suoritettuani työn vaivalloisimman osan otin erääseen alukseen
sijoitetut touvit ja kiinnitin ne ensin venheeseen ja sitten
yhdeksään niistä aluksista, jotka oli jätetty käytettävikseni. Tuuli
oli suotuisa, laivat hinasivat ja minä työnsin, kunnes tulimme
neljänkymmenen kyynärän päähän rannasta. Minä odotin luodeveden aikaan
asti, kuljin sitten kuivin jaloin venheen luo, sain kahden tuhannen
köysillä ja väkipyörillä varustetun miehen avulla käännetyksi sen
kölilleen ja havaitsin sen vain vähän vioittuneeksi.
En nyt tahdo rasittaa lukijaani kuvailemalla kaikkia niitä vaikeuksia,
joita minun täytyi voittaa, ennenkuin sain eräänlaisten kymmenen
päivän kuluessa valmistamieni airojen avulla kuljetetuksi venheen
Blefuscun kuninkaalliseen satamaan, jonne saapuessani kerääntyi
valtava ihmisjoukko ankaran ihmettelyn vallassa katselemaan sellaista
suunnatonta alusta. Minä sanoin Keisarille, että onnellinen sattuma oli
ajanut tämän venheen luokseni kuljettamaan minut johonkin paikkaan,
josta voin palata syntymämaahani, ja pyysin Hänen Majesteetiltaan
valtuutta sen varustamiseen tarvittavien aineiden hankkimiseksi sekä
lupaa poistua maasta. Ystävällisesti kehoiteltuaan minua jäämään
hallitsija suvaitsikin suostua pyyntööni.
Olin kaiken aikaa ollut kovin ihmeissäni, kun en ollut kuullut
Keisarimme lähettäneen Blefuscun hoviin mitään minua koskevaa
noottia. Myöhemmin sain yksityisesti tietää, että Hänen Keisarillinen
Majesteettinsa, joka ei aavistanutkaan minun tietävän mitään
aikomuksistaan, luuli minun lähteneen Blefuscuun täyttääkseni
lupaukseni ja hänen antamansa luvan nojalla, jonka koko Hovi hyvin
tiesi, ja otaksui, että palaisin parin päivän kuluttua suoritettuani
kunnioittavan vierailuni. Lopulta viipymiseni kuitenkin alkoi
häntä huolestuttaa, hän neuvotteli valtiovarainhoitajan ja toisten
salajuoneen kuuluvien henkilöiden kanssa, ja sitten lähetettiin matkaan
eräs korkea-arvoinen henkilö, mukanaan syytösartiklaini jäljennös.
Lähettiläs sai tehtäväkseen esittää Blefuscun hallitsijalle, kuinka
erinomaisen lempeä hänen herransa oli tyytyessään rankaisemaan
minua ainoastaan näön menetyksellä, kuinka olin paennut oikeutta
ja että minulta, ellen palaisi kahden tunnin kuluessa, otettaisiin
pois _nardacin_ arvonimi ja minut julistettaisiin maanpetturiksi.
Lähettiläs lisäsi vielä herransa edellyttävän, että hänen veljensä,
Blefuscun keisari, molempien valtakuntien välillä vallitsevan rauhan
ja ystävyyden säilyttämiseksi, käskisi toimittaa minut takaisin
Lilliputiin, kädet ja jalat sidottuina, kavaltajana rangaistavaksi.
Kolme päivää asiaa harkittuaan Blefuscun Keisari lähetti vastauksen,
johon sisältyi paljon kohteliaisuuksia ja anteeksipyyntöjä. Hän
huomautti, että mitä tuli siihen, että minut oli lähetettävä sidottuna,
hänen korkea veljensä varmaan tiesi asian mahdottomaksi; että vaikka
olinkin riistänyt häneltä laivaston, hän sittenkin oli minulle suuressa
kiitollisuudenvelassa rauhaa solmittaessa tekemistäni lukuisista
hyvistä palveluksista. Hän lisäsi, että molemmat majesteetit voivat
aivan pian olla rauhalliset; minä näet olin löytänyt rannikolta
valtavan suuren aluksen, joka kannatti minut ja jonka hän oli käskenyt
avustuksellani ja johdollani saattaa kuntoon, joten hän siis toivoi
molempien valtakuntien muutaman viikon kuluttua vapautuvan tästä
sietämättömästä rasituksesta.
Tämän vastauksen saatuaan lähettiläs palasi Lilliputiin, ja Blefuscun
hallitsija kertoi sitten minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, samalla
tarjoten (tosin kaikkein ankarimman vaitiolovelvollisuuden ehdolla)
armollista suojelustaan, jos jäisin hänen palvelukseensa. Vaikka
uskoin hänen ehdotuksensa vilpittömäksi, päätin kuitenkin, mikäli
suinkin mahdollista, olla enää milloinkaan luottamatta ruhtinaisiin ja
ministereihin. Asianmukaisesti kiitettyäni häntä suopeasta ehdotuksesta
pyysin nöyrästi anteeksi, etten voinut tarjoukseen suostua. Sanoin
hänelle, että koska kerran sattuma, hyvä tai huono, oli ohjannut
venheen luokseni, tahdoin mieluummin uskaltautua valtamerelle kuin olla
riidanaiheena kahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Keisari ei
näyttänytkään siitä pahastuvan, ja myöhemmin sain sattumalta kuulla,
että hän itse ja useimmat hänen ministerinsä olivat erittäin iloiset
päätöksestäni.
Nämä seikat saivat minut pyrkimään matkaan hiukan aikaisemmin kuin
olin aikonut, ja hovi, joka kärsimättömänä odotti lähtöäni, avusti
minua erittäin auliisti. Viisisataa työmiestä määrättiin valmistamaan
ohjeitteni mukaan kahta purjetta venheeseeni latomalla päälletysten
kolmetoista sarkaa karkeinta palttinaa. Minulla itselläni oli
vaivalloinen työ valmistaessani touvia ja köysiä punomalla yhteen
kaksi- tai kolmekymmentä heidän paksuinta köyttänsä. Ankkuriksi
kelpasi iso kivi, jonka satuin pitkien etsintöjen jälkeen löytämään
rannasta. Minä sain kolmensadan lehmän talin venheeni voitelemista
ja muita tarkoituksia varten. Minä näin uskomattoman suurta vaivaa
kaataessani muutamia kookkaimpia rakennuspuita valmistaakseni niistä
airot ja mastoja, mutta tässä työssä olivat minulle sentään suureksi
avuksi Hänen Majesteettinsa laivanrakentajat, jotka höyläsivät teokseni
sileiksi, kun olin saanut ne hahmolleen.
Suunnilleen kuukauden kuluttua, kun kaikki oli valmista, lähetin
Hänen Majesteettilleen sanan, että odotin hänen määräystään ja pyysin
päästä sanomaan hyvästi. Keisari ja Kuninkaallinen Huone tulivat ulos
palatsista; minä paneuduin pitkäkseni maahan suutelemaan Keisarin
kättä, jonka hän, samoinkuin Keisarinna ja nuoret prinssit ja
prinsessat, erittäin armollisesti minulle ojensi. Hänen Majestettinsa
lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, joissa kussakin oli
kaksisataa _sprugia_, sekä luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvansa,
jonka heti pistin toiseen käsineeseeni, jottei se mitenkään
vahingoittuisi. Lähtööni liittyi niin ylen paljon juhlamenoja, etten
tahdo nyt niitä kaikkia kuvailemalla lukijaani väsyttää.
Minä otin eväikseni sata häränruhoa ja kolmesataa lammasta sekä
vastaavan määrän leipää ja juomia, ja lisäksi valmista ruokaa niin
paljon kuin neljäsataa kokkia ehti keittämään ja paistamaan. Otin
vielä mukaani kuusi lehmää ja kaksi sonnia ja yhtä monta uuhta ja
pässiä, kaikki elävinä, aikoen kuljettaa ne mukanani syntymämaahani ja
antaa rodun siellä jatkua. Voidakseni elättää niitä venheessäni olin
varustanut matkaan ison heinätaakan ja jauhopussin. Olisin mielelläni
ottanut matkaani vielä tusinan verran maan asujaimia, mutta siihen
Keisari ei missään tapauksessa suostunut. Kaikki taskuni tutkittiin
erittäin tarkoin, ja Keisari vannotti minua vielä kunniasanaani
vedoten, etten kuljettaisi pois yhtäkään hänen alamaistaan, en
siinäkään tapauksessa, että he itse siihen suostuisivat ja sitä
haluaisivat.
Siten kaikin puolin parhaani mukaan varustauduttuani nostin purjeet
syyskuun 24 p:nä 1701, kuuden aikaan aamulla. Purjehdittuani
suunnilleen neljä peninkulmaa pohjoiseen kaakkoistuulessa sain kello
kuuden aikaan iltapuolella näkyviini pienen saaren noin puolen
peninkulman päässä luoteessa. Jatkoin matkaani ja laskin ankkurin
asumattomalta näyttävän saaren suojanpuoliseen rantaan. Sitten
virkistin itseäni hiukan ja menin levolle. Minä nukuin hyvin ja
arviolta ainakin kuusi tuntia, sillä kaksi tuntia heräämiseni jälkeen
havaitsin päivän koittavan. Yö oli kirkas. Aamiaiseni nautin ennen
auringonnousua, ja tuulen ollessa suotuisa nostin ankkurin ja purjehdin
samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, taskukompassi opastajanani.
Tarkoitukseni oli mikäli mahdollista saavuttaa jokin niistä saarista,
joiden otaksuin sijaitsevan Van Diemenin maan koillispuolella. Tämän
päivän kuluessa en kumminkaan nähnyt mitään, mutta seuraavana päivänä,
suunnilleen kolmen aikaan iltapuolella, kun olin oman arvioni mukaan
ehtinyt noin kahdenkymmenen neljän peninkulman päähän Blefuscusta,
sain näkyviini purjeen, joka liikkui kaakkoiseen; minä ohjasin
suoraan itään. Minä preijasin, mutta en saanut mitään vastausta.
Huomasin kuitenkin saavuttavani sitä, sillä tuuli alkoi tyyntyä.
Nostin täydet purjeet, ja puolen tunnin kuluttua alus havaitsi minut,
kohotti Englannin lipun ja laukaisi tykin. Mahdoton on kuvailla iloa,
jota tunsin saadessani toivoa näkeväni jälleen rakkaan syntymämaani
ja sinne jättämäni kalliit omaiset. Alus vähensi purjeita, ja minä
tulin sen kupeelle viiden ja kuuden välillä iltapuolella, syyskuun 26
p:nä. Englannin värien näkeminen sai sydämeni ilosta sykähtelemään.
Minä pistin lehmäni ja lampaani taskuun ja nousin alukseen, mukanani
kaikki vähät evääni. Alus oli englantilainen kauppalaiva, joka palasi
Japanista Pohjois- ja Etelämeren tietä; sen kapteeni, Deptfordista
kotoisin oleva mr John Biddle, oli erittäin sivistynyt mies ja
erinomainen purjehtija. Me olimme nyt kolmenkymmenen asteen kohdalla
eteläistä leveyttä. Laivassa oli noin viisikymmentä miestä, ja minä
kohtasin heidän joukossaan erään vanhan kumppanin, Peter Williamsin,
joka suositteli minua kapteenille. Tämä herrasmies kohteli minua
ystävällisesti ja halusi kuulla, mistä viimeksi tulin ja minne olin
menossa. Minä kerroin hänelle asian muutamin sanoin, mutta hän luuli
minun hourivan ja otaksui kokemieni vaarojen hämmentäneen järkeni.
Mutta kun vedin esiin taskustani mustat nautani ja lampaani, hän ne
nähtyään ja kovin ihmeteltyään uskoi minun puhuneen täyttä totta.
Sitten näytin hänelle Blefuscun Keisarilta saamani kultarahat, Hänen
Majesteettinsa luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvan ja muutamia
muita sen maan erikoisuuksia. Lahjoitin hänelle kaksi kukkaroa, joissa
kummassakin oli kaksisataa _sprugia_, ja lupasin Englantiin saavuttua
lahjoittaa hänelle lehmän ja tiineen emälampaan.
En väsytä lukijaani yksityiskohtaisesti kertomalla tästä matkasta,
joka yleensä sujui erittäin onnellisesti. Me saavuimme Downsiin
huhtikuun 13 p:nä 1702. Ainoa onneton sattuma oli, että rotat laivassa
söivät minulta lampaan; löysin sen luut eräästä nurkasta, paljaiksi
kaluttuina. Muun karjani minä kuljetin onnellisesti maihin ja päästin
laitumelle nurmikolle Greenwichin luona, missä hieno ruohonnukka
näytti maistuvan niistä erinomaisen hyvältä, vaikka olin pelännyt
käyvän aivan toisin. Minun olisi tuskin onnistunut säilyttää niitä
elossa niin pitkän matkan aikana, ellei kapteeni olisi antanut minulle
muutamia parhaita laivakorppujansa, jotka jauhoksi murennettuina
ja veteen sekoitettuina olivat elukkaini alinomaisena ravintona.
Englannissa viettämänäni lyhyenä aikana hankin itselleni huomattavat
tulot näyttämällä karjaani ylhäisille henkilöille ja muillekin,
ja ennenkuin lähdin toiselle retkelle, möin ne kuudestasadasta
punnasta. Viimeksi matkoiltani palattuani havaitsin rodun melkoisesti
lisääntyneen, erittäinkin lampaiden, ja minä toivon siitä koituvan
hyötyä kutomateollisuudelle, koska niiden villa on erinomaisen hienoa.
Minä viivyin vaimoni ja lasteni luona vain kaksi kuukautta;
sammumaton haluni päästä näkemään vieraita maita ei sallinut minun
jäädä pitemmäksi ajaksi. Vaimolleni jätin tuhatviisisataa puntaa ja
sijoitin hänet asumaan hyvään taloon Redriffiin. Muun omaisuuteni
otin mukaani, osittain rahana, osittain tavaroina, toivoen voivani
lisätä varallisuuttani. Vanhin setäni John oli jättänyt minulle
perinnöksi lähellä Eppingiä sijaitsevan maatilan, joka tuotti
vuosittain suunnilleen kolmekymmentä puntaa, ja sitäpaitsi olin
vuokrannut pitkäksi aikaa Fetter-Lanessa sijaitsevan Mustan Härän
ravintolan, josta hyödyin paljoa enemmän, joten minun ei tarvinnut
pelätä perheeni joutuvan kunnan elätettäväksi. Poikani Johnny, joka
oli saanut setänsä nimen, kävi latinakoulua ja oli taipuisa lapsi.
Tyttäreni Betty (joka nyt on hyvissä naimisissa ja monen lapsen äiti)
oppi silloin parhaillaan neulomaan. Kummallakin taholla vuodatettiin
kyyneliä, kun sanoin hyvästi vaimolleni, pojalleni ja tyttärelleni ja
lähdin _Seikkailijaan_, kolmensadan tonnin vetoiseen kauppa-alukseen,
jonka määräpaikkana oli Surat ja komentajana kapteeni John Nicholas
Liverpoolista. Mutta kertomus tästä kuuluu Retkieni toiseen osaan.